Häntä olikin jo ikävöiden varrottu. Ei ollut ketään koko pitäjässä, joka olisi kyennyt hommaamaan yhteisiä huveja tai retkiä.
Kestävät, keväiset hanget viehättivät, ja Uunon tapasi vielä entinen, poikavuosiensa reipas mieli. Hurjaa vauhtia hän ennen viillätti suksineen pyörryttäviä jyrkänteitä alas. Varhaiset hankiretket olivat hänen suurimmat ilonhetkensä, ja niihin osaa ottamaan hän kehoitti nuoria ja vanhoja.
Jo hänen tulonsa vaikutti repäisevästi kaikkiin nuoriin.
"Annatte tällaisten helisevien hankiaamujen mennä hukkaan", hän nuhteli kaikkia.
Silloin kaikki heräsivät ja huomasivat kevään riemuineen saapuneen.
Helvi-rouvan alakuloisuus oli kadonnut, ja hän näytti imevän terveyttä hiihtoretkillään. He olivat usein tavanneet toisensa, Martti metsäherra ja hän.
Kuinka niin lienee sattunutkin? Etsivätkö toinen toistansa, vai sattumako heidät yhteen vei?
Iltaisin aina, kun Helvi-rouva oli levolle laskeutunut, koetti hän tyynnyttää heräävää rakkauttaan ja vastapainoksi asettaa sen, että hän oli toisen miehen vihitty vaimo, jolla ei ollut oikeutta rakastaa muita. Mutta hän ei onnistunut. Päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, ettei hän koskaan ollut rakastanut miestään — ja ettei hänen miehessään ollut mitään rakastettavaa… Hänen pieni lapsensa, jota hän rakasti ja jonka elämä oli hänenkin elämänsä, oli kuollut.
Mikä sitoi hänet vielä elämään?
Velvollisuusko tuota miestä kohtaan, joka aina oli ollut hänelle vieras?