Niin, niin. Hän ei voinut, hän ei saanut rikkoa valaansa, hänen täytyi tyytyä köyhään onneensa ja yksin kulkea elämänsä läpi!

Mutta olisiko synti, jos antaisi lämpöisen laineen sydämen ympärillä loiskia, muistellessa tuon oikean oman uljasta vartta ja miehistä miehuutta? Olisiko väärin antaa rinnan riemuita?

Miksei saisi omassa sydämessään iloita? Miksei saisi kuunnella hänen äänensä sointua, komeaa vartta mielessään ylistellä ja surumielisten silmien ilmeestä nauttia?

Miksei saisi!

Eihän hän sen pitemmälle koskaan tahtoisikaan ajatella, ei enempää toivoa, sillä hän tunsi velvollisuutensa, — ei käsin koskea häneen, joka kuitenkin oli hänen nuoruudenunelmiensa ihanne… Kauempaa vain katsella ja salassa rakastaa, ja pitää lemmen laineiden loiskinnan omana yksinäisenä onnenaan…

Eikä häntä tunto soimannut eikä mieltä painanut se, että hän nukkui Martin kuva mielessään ja heräsi unesta, jossa Martti eli sankarina.

Tuon yksinäisen miehen sydämen täytyi olla rikas ja hellä! Sinne mahtui taivaan iloa ja elämän suru, jotka siellä kullaksi lyötiin ja välähtivät näkyviin silmien surumielisessä ilmeessä. Semmoista miestä saattoi rakastaa, semmoisen sylissä istua, ilman himoa ja kiihkoa, otsaa ja hiuksia silitellä ja autuasta onnea tuntea…

Semmoinen oli ollut se hänen nuoruudenihanteensa, jota ei koskaan ollut luullut näkevänsä!

Mistä tuli sellainen halu ja ikävä tänne kauas Pohjolaan? Aavistiko sielu, että siellä oli se, josta nuorena unta näki ja joka koko elämän ajan oli näkymättömänä seurannut häntä?

Aamuvirkkuna hän nousi ja kävi laulaen työhönsä, milloin ei lähtenyt hiihtelemään.