He sinuttelivat nyt toisiaan. Eilen vasta olivat alkaneet.

"Kaduttaako sinua se, mitä eilen kerroit?" kysyi Helvi, kun alkoivat painua harjun toiselle puolelle.

"Kuinka sitä katuisin? Se oli elämäni totuutta, ja minä tiesin, että sinä sen ymmärtäisit… Kukaan muu ei tiedä salaisuuttani… eikä koskaan saa tietää", vastasi Martti, ja Helvi kuuli hänen äänensä värähtävän.

Hetken perästä Martti kysyi:

"Mutta eikö sinua kaduta?"

Helvi kääntyi Marttiin.

"Ei", sanoi hän vakavalla äänellä, ja Martti oli huomaavinaan, että Helvin sievien kasvojen yli vilahti kuin pilvi. "Minä puhuin myös totuutta, ja minulla olisi vielä vähän lisättävääkin… Mutta sanon sen kerran vielä ennenkuin eroamme…"

Helvi tarttui Martin käteen, pusersi sitä ja sanoi kuin tuskasta väräjävin äänin:

"Uljas unelmani ja nuoruuteni ihanne!"

He saapuivat takajänkälle, jonka poikki kyläläisten talvitie vei. He kulkivat sen yli matalampaa kukkulaa kohden, joka oli tällä puolen Rattostunturin. Heidän takanaan, vaaran laidassa, näkyi Kivi-Ollin pirtti kuin pääskysen pesä räystäällä, ja koko tuo pitkä, korkea harju ikäänkuin jättiläisen selkäranka.