Ei näkynyt vielä kyläläisiä liikkeellä metsälle, eikä jänkän toisessa laidassa näkynyt ketään liikkuvan.
"Tiedätkö, kuinka ihana ja ihmeellinen tämä retki on minulle, rakas ystäväni!" puhui Martti. "Voitko nyt kuvitella yksinäisen miehen tunteita, kun hän rakastetun kuva mielessään vuoria ja laaksoja kulkee ja nousee kukkuloiden laelle, aina ikävöiden, aina kaihoten sitä ystävää, jota ei koskaan ole nähnyt?… Jos sen ikävän voit ajatella, niin voit kuvitella sen sydämen riemua, joka ei uskonut ihmemaailmansa koskaan tulevan todelliseksi…"
Helvi kuuli tuon kookkaan miehen, joka hänen rinnallaan kulki, puhuvan. Ja hän kasvoi siinä Helvin mielestä satujen sankariksi, ihanteeksi, jonka sydän oli hellä ja sielu syvä ja suuri. Hän voi kärsiä ja rakastaa… rakastaa niin, että sen rakkauden hohde lämmitti elämän loppuun asti…
"Ystäväni, ystävä-poloinen", sanoi hän ja tarttui taas Martin käteen. "Rakastatko minua näin tämmöisenä?" kysyi hän sitten.
"Minä rakastan, vaikka olisit kymmenen kertaa toisen oma… Sillä minä tiedän, ettet kenellekään voi olla niin rakas kuin minulle… En tahdo sinua omakseni, sillä silloin kuolisi rakkauteni… mutta minua ei kukaan voi kieltää rakastamasta… ei tässä eikä tulevassa maailmassa… Olen onnellinen nyt… olen saanut sanoa sen, mikä minua on kalvanut yöt päivät…"
Martti oli puhuessaan kalvennut, ja hänen silmänsä paloivat kuin kuumeessa…
— Hyvä Jumala! — huokasi Helvi. Tuommoisen miehen rakkaudenko hän oli saanut?
Nyt hänkin käsitti, nyt hänkin ymmärsi pyhän rakkauden. Se ei vaatinut muuta oikeutta kuin rakastaa…
"Hyvä Jumala, kuinka onnettomia me olemme!" hän puhkesi sanomaan, seisahtui ja ratkesi itkuun. "Että meidän piti ollenkaan toisiamme nähdä…"
Martti laski kätensä hänen olkapäälleen.