"Minä poloinen!… minä poloinen!" huokasi Helvi. "Mitä voin minä sinulle antaa, nuoruuteni uljas sulho… minä joka olen iäksi kytketty…"
"Rakastathan minua!"
Helvi tarttui häneen molemmin käsin.
"Rakastan, rakastan… Sinun omasi olen ollut elinaikani… En ole koskaan muita rakastanut kuin sinua ja pientä poikaani… Mutta muuta en voi… en mitään muuta voi…"
"Ja jos sinä muuta voisit, et sinä enää olisi sama kevään hengetär, joka istuu yksinäisen miehen pöydän päässä, laulaen lohdutusta ja rauhaa, kun itkevä ikävä sydäntä painaa… joka on yksinäisen ystävä ja tämän elämän ilo… Jos olisin nähnyt kirkasta silmääsi himmentävän pahan himon tai villin ajatuksen, olisi lumous minusta lähtenyt, etkä sinä enää olisi unimaailmani morsian…"
Hän vei Helvin käden huulilleen ja kosketti sen valkoista hipiää.
Helvi loi häneen katseen ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä Martti tarkoitti.
"Nyt lähtekäämme… Minun on nyt kovin hyvä olla", sanoi Martti.
He nousivat laajalle puuttomalle laelle, joka oli ikäänkuin jalustana Rattostunturille. Siitä jo alkoivat näköalat laajeta, ja kaukana siinsi kyläharju, jonka yli olivat tulleet.
"Minun on myöskin hyvä olla", virkkoi Helvikin nyt, ja hänen kasvonsa loistivat.