"Olemme onnellisia?"
"Olemme… ja meidän rauhamme on ihana…"
Kaukana laajan jänkän toisessa laidassa he näkivät toisten retkeilijäin vasta tulevan.
Ei ollut enää kuin lyhyt hetki auringon nousuun, tuskin ehtisivät perille siksi.
Kun he lähtivät tunturin lakea kohden, tulivat he ensiksi sakeaan männikköön, joka muuttui tunturin kupeella pimeäksi kuusikkokorveksi. He kävelivät nopeaan ja ehtivät pian männikön läpi korpeen. Siitä alkoikin tiukka nousu, joka jyrkkeni sitä mukaa, kuta korkeammalle pääsivät. Jyrkimmissä nousuissa Martti tarttui Helvin käteen ja veti häntä kuin perhosta…
— Taivas, kuinka tuon miehen käsi on voimakas! — ajatteli Helvi, ja hänestä tuntui siltä kuin ei mikään maailman voima voisi heitä eroittaa.
"Mehän nousemme kuin tulisilla vaunuilla", nauroi Martti.
"Sinä olet niin voimakas ja reipas… kukaan muu mies ei kykenisi…"
Kun he olivat kiertäneet kaksi rotkoa ja nousseet kulmikkaan kallionkielekkeen laidalle, sanoi Martti seisahtuen:
"Katseleppa nyt ympärillesi! Tässä olen satoja kertoja sinua muistanut… tässä olen kerran sinusta uneksinut koleana syysyönä…"