"On, on. Minun on hyvä olla, ja me olemme onnellisia."
He näkivät toisten retkeilijäin vasta saapuvan tunturin juurelle ja alkavan kohota ylöspäin. Kuulivat Uunon jotakin huutavan.
"Mikä ihmeellinen… ihmeellinen aamu… Tuntuu kuin näkisin unta", virkkoi Helvi. Kun he lähtivät huipulta sinne päin, mistä näkivät Kivi-Ollin Petterin sytyttämästä nuotiosta sauhun nousevan, lausui Helvi:
"Nyt minä ymmärrän, miksi viihdyt täällä kaukana Lapin raukoilla rajoilla… nyt tiedän sen voiman, joka sinut on lumoihinsa saanut… Voi, sinä elät rikasta ja suurta elämää, jota ei kukaan vaihtaisi pois… Täällä lientyy suurikin tuska, mustinkin murhe valkenee, ja täällä voi rakastaa sielun pohjasta asti, ammentaa lemmen juomaa siitä lähteestä, jonka Luoja asetti ihmissydämeen… Mutta se kuivuu muualla niin, että kivet sen pohjalta paistavat…"
Martti loi Helviin lämpöisen katseen.
"Sinä sen ymmärrät… ei kukaan muu ole sitä ymmärtänyt…"
Ja hän tarttui Helviä käteen ja kuljetti hänet istumaan nuotion viereen, johon Petteri jo oli työntänyt ison jalkaniekka-kahvipannun.
Hengästyksissään ja läähättäen saapuivat toiset, Uuno edellä. Muutamat naisista valittivat matkaa pitkäksi ja vaivaloiseksi, toiset olivat niin väsyneitä, ettei ollut muuta neuvona kuin asettua hangelle pitkäkseen. Opettaja, joka oli hintelä keuhkotautinen mies, oli aivan lopussa.
Kaikilla oli valittamista, ja tuntui kuin Uuno-maisteria olisivat syyttäneet.
"Pitää jättää kulttuuri kujalle sen, joka tänne kiikkuu", arveli Uuno vain ja teki pilkkaa toisten väsymyksestä.