Martti ja Helvi olivat iloisella tuulella.
"Martista ei ole lukua… vaikka kulkisi kymmenen kertaa tämän matkan yhtenä aamuna; mutta ihme, että Helvi jaksoi, hän joka ei ole tottunut kävelemään kuin ristinvälin kaupungilla", tuumaili Uuno.
"Oh, minä olisin kävellyt vielä toisen verran", vakuutti Helvi. "Luuletko etten ennen ole kiikkunut vaarojen harjuille… Kolillekin…"
Helvi istui onnellisena, lämpimänä, kauniina ja terveenä nuotion vierelle. Ihana, lämmin laine läikkyi hänen rinnassaan ja suloinen rauha sydämessään. Nouseva aurinko kultaili hänen vereviä kasvojaan ja mustia hiuksiaan, jotka somina kiharoina pörröttivät valkoisen lakin alta.
"Mutta jopa sinä olet kaunis tänä aamuna!" pisti Uuno hänelle.
"Mene nyt ja anna minun tässä rauhassa nauttia näköalasta."
Kun kahvit oli juotu ja hetkisen levähdetty, oli määrä lähteä alemmaksi louhikkoon katselemaan luonnon muodostamia rotkoja ja kallionhalkeamia. Niistä tiesi Martti paljon kertoa, niissä oli ollut karhun ja ahman pesiä, ja erään rotkon laidassa oli karhu kerran miehen tappanut.
Aurinko oli noussut korkealle, ja päivä jo paistoi äsken vielä varjossa olleille vaarojen kupeille. Koko laaja, rannaton kiveliö näytti kuin suurelta valkoiselta mereltä, jossa siellä täällä kohosi puistoinen saajo ja kuusikkokorpi.
"Eikö tämä ole ihanaa!" huusi Uuno. "Katsokaa, te eteläiset, tätä meidän Pohjolamme suuruutta!"
Martti kulki edellä ja selitti. Hänelle oli koko tämä tunturi tuttua.