"Kauhean kaamean näköinen!" sanoi Helvi.
He kuulivat Martin ja Uunon äänen kuin syvältä maan alta.
"Tulkaa pois!" huusi hän.
Hetken perästä Martti ja Uuno palasivat.
"Miltä siellä näyttää?" kysyi postineiti.
"Olipa se!" virkkoi vastaukseksi Uuno.
Martti tiesi onkalon seinässä polvekkeen, josta hän alkoi kaivaa lunta pois. Hän pääsi polvekkeeseen seisomaan ja käski Helvin ojentaa kätensä. Silloin hän nosti Helvin kuin vauvan vierelleen, josta toiset, onkalon laidalla seisoen, kiskoivat hänet pois. Polvekkeessa seisoessaan Martti piti koko ajan kättään Helvin ympärillä, niin että tämä oli hänen viereensä puserrettuna. Martti ehti Helvin korvaan kuiskata: "Unimaailmani morsian!" Säteilevin silmin Helvi nousi onkalosta. Postineiti oli kömpelömpi, mutta kun Martti sai kädestä kerran kiinni, nousi neitikin Martin viereen polvekkeeseen ja siitä toisten avulla ylös.
Martti seisoi nyt yksin polvekkeessa, ja kummallisella hypyllä hän oli kenenkään auttamatta toisten vieressä. He kävivät taas nuotiolle ja alkoivat syödä mukaan otettua aamiaista.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle ennenkuin lähdettiin kotia päin. Mutta vaikka päivä tuntui tulevan lämpimäksi, kesti hanki vallan hyvin. Martin esityksestä mentiin takaisin pohjoispuolelta tunturia, niin että ensikertalaiset näkivät toisenkin puolen vuoresta. He hajaantuivat eri joukkoihin, jolloin Helvi ja Martti joutuivat kahden. Jyrkissä rinteissä Martti sai auttaa Helviä, nostaen hänet pitkän matkan kättensä varassa.
"Nyt minä vasta olen morsian… nyt vasta tunnen eläväni", kuiskasi Helvi Martin korvaan.