Sillä siitä, että hän rakasti Marttia ja halveksi omaa miestään, ei häntä tunto soimannut. Hän ei ollut koskaan Selimiä rakastanut, eikä tämä ollut milloinkaan yrittänytkään voittaa hänen rakkauttaan. Velvollisuutensa hän täytti, mutta rakastaa hän ei voinut…

Heidän rakkautensa, hänen ja Martin, oli kuin päivänpaisteinen sunnuntai, täynnä riemua, valoa ja puhtautta… ei käden lyöntiä… ei ainoatakaan katsetta rikollista…

Eikö semmoista miestä saisi rakastaa, vaikka verisiteet toiseen sitoisivat?

Rattostunturi-retken jälkeen he olivat usein tavanneet toisensa. Olivat vetten auettua soudelleet joella, ja Martti oli ehdottanut kalastusmatkaa kauas sydänmaan järven rannalle. Kahden kesken ollen oli heidän onnensa suurin. Kummankin entisyys unohtui, ja he elivät vain omasta lemmestään. Hiljainen, kirkastettu rauha oli painunut Martin sydämeen, ja hänen surumielisiin silmiinsä oli ilmaantunut kuin ilo, joka näytti tulevan kaukaa ja päilyvän puhdistetun surun läpi.

Joinakuina hetkinä Helvi joutui miettimään tulevia päiviään siellä ikävän ikävässä kaupungissa vielä ikävämmän miehen kanssa. Silloin hänen sydämensä vavahti ja hän tunsi orjan ikeen hartioillaan…

Ja hän tapasi itsensä jolloinkin miettimästä kamalaa rikosta, jonka kautta tie kulki vapauteen ja… Martin luo.

Mutta silloin hän ei enää olisikaan Martin keväinen hengetär, ei hänen unimaailmansa morsian… Martti ei hänestä tahtoisi tietää… Sillä Martti rakasti hänessä kuolleen Esterin kuvaa.

Eräänä aamuna ruustinna tapasi Helvin itkemässä.

Vuoden valoisin aika oli käsissä, juhannus jo ovella. Ihmeellinen, pehmeä valo välkkyi virran vesillä ja nuorilla nurmikoilla.

Luonnossa oli suuret häät.