"Epäilemättä. Minun merkkieni mukaan nyt pitäisi tulla suojailmoja… ja se se hyvä olisikin… ja sitten kun kääntää tuulen pohjoiseen, niin koko päivän kestää hanki… Semmoinen minun uskoni on…"
"Olisipa se…"
"Sitten sitä päästäisiin liikkeelle ja näytettäisiin sille talviselle otsolle, joka karkuun pääsi, kuinka käy…"
He innostuivat puhelemaan entisistä karhunjahdeista ja kuvailivat tätä aikomaansa, kuinka sen pitäisi onnistua…
"Minä jo illalla heti näin taivaasta, ettei tule lujaa kylmää", puheli Olli ja maiskutellen imi sikaariaan. "Ei kannata lähteä hiihtosin liikkeelle huonolla hangella, varsinkaan kun näyttää, että päivä tulee kirkas ja että huove hankeen rupeaa… Ajattelin: käynpä häntä huvikseni kuitenkin metsäherralle sanomassa, ettei kannata vielä lähteä, käyn puheilla, niinkuin illan päätös oli…"
"Aina on Olli tervetullut talooni", sanoi siihen Martti.
Olli hymähti. Oli aina niin ystävällinen tämä metsäherra, niinkuin veljeä puhutteli, ruuat, juomat jakoi, vaatteita, kenkiä lahjoitti ja jouluksi aina jauhosäkin. Saaliista aina runsaat puolet ja kruunun tapporahat kaikki… Ei ihmistä parempaa…
Ollin kirkas silmä päilyi hyvästä mielestä ja katse kulki suuresta, mustasta karhuntaljasta, joka oli kirjoituspöydän alla, monihaaraisiin poron- ja hirvensarviin, jotka olivat molemmin puolin ovea ja joihin oli ripustettu kaikenlaisia metsästysneuvoja. Pyöreään tinapulloon, joka riippui alimmassa poronsarven oksassa, hänen katseensa pysähtyi…
Nuo poronsarvet oli Olli metsäherralle lahjoittanut, ja tuosta tinapullosta oli monta makeaa ryyppyä saanut… Kerrankin, kun oli kylmä syysyö, ja he viettivät yötä nuotiolla…
Mutta siitä luistikin taas Ollin katse komean piirongin luo loukkoon… Sen oli metsäherra usein avannut ja sieltä suuresta, kirkkaasta karahvista kaatanut juomalasiin ja kehoittanut: "Ollipa ottaa tuosta aamutuimaan." Ja hyvää oli aina ollut… Eikä Olli saanut katsettaan pois piirongista, vaan tähtäsi kuin otusta lukonreikää, jonka ympärillä pohotti valkealuinen hela…