Mutta vankia ei kuulunut.
Aika alkoi tuntua pitkältä. Ranta-Jussi viuhtoi hienossa humalassa edestakaisin ja kuunteli ihmisten puheita. Merkillistä oli hänestä, että tämä ryöstö oli pysynyt niin salassa eikä kukaan näkynyt tietävän, keitä muita oli ollut mukana kuin Santeri ja Taavolan Kalle. Kettu-Iisakkikaan, joka oli Kalliosaaren luona nähnyt kavaltajat kuormia törmän alle sullomassa, ei ollut muita tuntenut kuin Santerin ja Taavolan Kallen, vaikka Rämä-Heikki oli pahinta meteliä pitänyt.
Ranta-Jussi kyllä tiesi, keitä siellä oli ollut, mutta hän osasi kyllä pitää suunsa kiinni ja selitti kaikille, ettei Santerikaan ollut mukana, arvellen muuten, että ne olivat olleet Makonkylän ja Järvikylän miehiä.
Mutta silloin kuului kujalta joku huutavan, että hevonen oli jo tulossa alhaalta päin.
Kuistilta, porstuasta ja pihalta riennettiin kujalle ikäänkuin outoa näkyä katsomaan, ja hetken päästä pullahti koko pirtillinen väkeä pihalle.
Mutta eipä sieltä tullutkaan mikään vankikyyti, vaan joku muu kulkija, yksin istuen kärryissään.
Ranta-Jussi ja Iso-Liisa olivat menneet joukon eturintamaan, ja kun nähtiin, ettei se ollutkaan vankikyyti, alkoi väki vetäytyä pihalle ja pirttiin takaisin.
Jussi seisoi vielä kuitenkin tienhaarassa. Ehkäpä sieltä ajoi joku kauempaa tuleva, joka sattui tietämään, missä asti vanki jo oli tulossa. Mutta kun hevonen saapui likemmäksi, tunsi Jussi miehen vanginkuljettajaksi.
Miksi hän oli yksin?
Hän ajoi pihaan, ja kun nähtiin, että se kuitenkin oli vanginkuljettaja, ympäröi väkijoukko miehen kärryineen ja hevosineen kuin kehän sisään.