Mutta eipä ollut naurun asia nyt, sillä kovin häntä mietitytti. Ennen hän oli saanut narratuksi tullimiehet loitommas kaikenlaisilla rohkeilla valheilla, mutta he olivat nyt viisastuneet. Eivät lähteneet enää juorujen perässä kaahaamaan, vaikka enkeli taivaasta olisi kutsun lähettänyt. Siksi monta kertaa oli heitä petetty. Kerrankin Santeri oli toimittanut Suomen puolen Ison-Liisan valehtelemaan, että Makon kylästä ylempää jokivarrelta aiottiin kavaltaa sata säkkiä jauhoja Viikluntiin, muka niinkuin seuraavana yönä. Tullimiehet uskoivat Isoa-Liisaa, antoivatpa palkinnonkin Liisalle näistä tiedoista ja asettuivat isolla joukolla vahtimaan…
Mutta yhtään säkkiä ei kuulunut poikki tuotavaksi. Samana yönä Santeri miehineen kavalsi Lampalle tavaraa tuhansien markkojen arvosta. Jälestäpäin tullimiehet saivat tietää, että heidät oli narrattu Makon kylästä tulevia jauhoja vaanimaan, ja arvasivat hyvin, että Santeri oli ollut johtomiehenä.
Sitä hän nyt siinä miettiessään muisteli.
Mutta äkkiä hänen mieleensä juolahti sukkela tuuma.
Hän käski Jussinkin mennä kotiaan levähtämään, että jaksaisi, jos niin tarvittaisiin, ensi yönä olla liikkeellä.
Jussi meni kotiaan, ja torppaansa oli mennyt Oinas-Mattikin jo illalla.
Santeri jäi hommailemaan pihalle, kävi tallissa ja navetassa ja teki minkä mitäkin isännän askaretta. Mutta syötyään aamiaista hän painui makasiiniin ja pani oven kiinni.
Siellä hän alkoi vanhoihin, niinisiin tupakkakulien kuoriin tukkia kaikenlaista roskaa, nouti olkiakin ja märkiä suutteita ja sulloi niihin. Kun kolme kulia oli täynnä, neuloi hän suut vasiten kiinni, että ne olivat täpötäysien tupakkakulien näköisiä.
— Jopahan tuli hyvää tavaraa, — arveli hän itsekseen.
— Nyt tehkööt peslaakin, jotta kerrankin saavat priimaa Venäjän lehtitupakkaa.