Tyytyväisenä hän käveli pirttiin. Emäntä seisoi itku silmässä taaskin.
»No, mikä nyt taas on?» kovisti Santeri.
»Mennä yönä kuuluu taas Oinas-Matti olleen päissään ja pitäneen pahaa elämää», jämäsi emäntä valittavalla äänellä.
»Mitä se sitten sinuun kuuluu tai minuun!» tiukkasi Santeri uudelleen.
»Sinun on syysi!… Sinä sitä väkevää kuljetat Lampaita ja annat
Matille… Koko viime yönkin taas…»
»Suu kiinni!» ärähti Santeri.
»Niin kauan sinä vehkeilet… Kyllä se on jumalatonta elämää…»
»Sinulla on kitinäsi ja vikinäsi, vaikka talossa olet kuin pappilassa», sanoi Santeri vaimonsa puheisiin. »Kaikkea on yllin kyllin…»
Emäntä pyyhki punertavia silmiään ja huokaili.
Silloin kun he menivät naimisiin, olivat ihmiset puhuneet yhtä ja toista pahaa Santerista. Mutta emäntä ei ollut silloin uskonut, kun joku oli kertonut, että Santeria epäiltiin murhapolttajaksi, vaikkei asiaa ollutkaan voitu näyttää toteen. Sen hän kuitenkin oli monesti saanut ymmärtää, ettei Santeri ollut rehellisellä työllä tavaraansa ja rahojansa kerännyt…