Jumalan kiitos, että kuoli se lapsi, ainoa, joka heillä oli ollut, ettei ollut näkemässä isänsä pahoja töitä…
Näin emäntä itkusilmin mietiskeli, kun yksin jäi suureen pirttiin ja alkoi väelle päivällistä hommata. Hän näki ikkunasta Santerin kävellä viuhtovan maantielle päin ja kääntyvän Ison-Liisan tuvalle, joka oli kuusikon peitossa vaaran laidassa, kaukana maantiestä.
— Mitä hänellä lienee Isolle-Liisalle asiaa? — aprikoi emäntä.
Santerin ei ollut tapana käydä Ison-Liisan tuvalla kuin ani harvoin. Aika rötkäle tuo Iso-Liisakin! Nyt ei enää muuta joutanut tekemään kuin tullia kavalsi edestakaisin. Suomen puolelta vei minkä mitäkin tullinalaista pientä tavaraa Ruotsin puolelle ja sieltä taas toi järvikyläläisille ja ylimaahan kulkijoille konjakkia ja viinaa, laajan kauhtanansa taskuissa pulloja piilotellen. Ruotsin puolella häntä nimitettiin Suomen puolen Isoksi-Liisaksi. Mutta kun Ruotsin puolella oli samankokoinen akan torilo, joka samoin kavalsi tullia, sanottiin häntä vuorostaan Ruotsin puolen Isoksi-Liisaksi.
Molemmin puolin rajaa tiesivät rajavartijat näiden akkojen hommat, mutta eivät olleet saaneet heitä taipaleella kiikkiin.
Kun Palomäen Santeri saapui Liisan tuvalle, istui tämä sukkaa kutomassa. Heti akka arvasi, että jotakin hommaa nyt taas oli tekeillä, kun Santeri tuli hänen puheilleen. Oli ennenkin tullut, kun oikein ahtaalle otti, ja monta kertaa oli Liisakin tullikavallushommassa ollut.
Mutta Santerilla oli taskussaan pullo, ja kun hän sen veti näkösälle ja tahtoi Liisalta kahvikuppia, välähtivät Liisan silmät, ja mustalle naamalle ilmestyi päiväpaisteinen hymy.
Ja kun hän oli maistelemalla tyhjentänyt kahvikupillisen väkevää konjakkia, alkoi hän puhella Santerin kanssa. Ensin tuumailtiin muista maailman asioista, mutta kun keskustelu kääntyi tullikavallukseen, hiljensivät molemmat äänensä supatukseksi, vaikka ei ollut kuuluvissakaan muita ihmisiä.
Santeri oli miettinyt uuden keinon tullimiehiä pettääkseen ja tarvitsi nyt avukseen Ison-Liisan. Leveään nauruun meni Ison-Liisan hampaaton suu, kun hän kuuli, kuinka ovelan keinon Santeri oli keksinyt.
Ison-Liisan tulisi, — niin selitti Santeri, — pukeutua miehen vaatteisiin ja panna lammasnahkainen naapukka päähänsä, niin ettei häntä tunnettaisi. Iltahämyssä Liisan tulisi saapua Palomäkeen ja kävellä suoraan pihan taitse makasiinin eteen. Santeri valjastaisi valmiiksi vanhan hevoskaakin, jonka vasta tänä aamuna oli saanut eräältä rahtimieheltä melkein ilmaiseksi ostaa. Kuormana olisivat ne kolme tupakkikulia, jotka Santeri oli oljilla, suutteilla ja muulla roskalla täyttänyt. Liisan tulisi ajaa huilata suoraan Lampan pihaan ja siitä läpi pihan, ellei tullimiehiä näkyisi. Jos taas tullimiehet ryntäisivät peslaakia tekemään, tulisi Liisan nopeasti loikata kuormasta pois ja lähteä juoksemaan Suomen puolelle päin. Mutta hänen tulisi kuitenkin katsella mihin päin tullimiehet saaliinsa kera lähtisivät. Lähtisivätkö ajamaan Haaparantaa kohti vai kääntyisivätkö ylöspäin.