»Kyllä siitä vielä hevonen tulee, jahka se vähän levähtää ja lihoo», vastasi Santeri.
Mutta renki ei ottanut sitä uskoakseen, sillä hän tiesi ja tunsi isäntänsä niin visuksi, ettei tämä alkanut huonona heinävuonna lihottaa kuolevaa kaakkia, kun talossa oli kolme hyvää hevosta.
Iltahämyssä saapuivat Oinas-Matti ja Ranta-Jussi Palomäkeen.
Santeri oli jo pannut kuorman valmiiksi makasiinin eteen. Kaikkein kehnoimman rekensä oli hakenut ja muutkin neuvot sitä mukaa, niin ettei koko kuorma todellisuudessa ollut minkään arvoinen.
Naurusuin ihmettelivät Matti ja Jussi Santerin nokkeluutta, mutta enimmin huvitti heitä se, että tullimiehet tulisivat saamaan oikein pitkän nokan. Ja he ymmärsivät hyvin senkin, ettei heistä kummankaan sopinut lähteä tuota roskakuormaa kuljettamaan, sillä tullimiehet olisivat heidät kohta tunteneet.
Santeri talutti vielä tallista ostamansa hevoskaakin, ja miehissä he valjastivat sen tupakkakuorman eteen.
»Miltä näyttää?» kysyi Santeri, kun hevonen oli valjaissa.
»Tupakkakuormalta näyttää… hyvä on», vastasivat miehet.
Samassa ilmestyi, navetan takaa tullen, joukkoon neljäskin mies. Se oli
Iso-Liisa, joka miehenkin vaatteissa näytti kookkaalta ja hartevalta.
Oinas-Matti ja Ranta-Jussi eivät olleet tuntevinaan Isoa-Liisaa, vaan läksivät kävelemään pihaan.