Patruuna seisoi rappusilla, jonne konttorin ikkunasta lankesi valoa, seisoi siinä avopäin, huitoi käsillään ja kiroili:
»Pahus vie… kuka lorvi se oli tuo mies?… Hevonen ja kolme
tupakkakulia… Joonas?… Joonasi… Tule tänne! Näetkö?…
Kuulitko?… Voi maan perkelettä sitä Santeria… Joonas, Joonas!
Helvetin aasi!»
Ranta-Jussi ymmärsi, kuinka oli käynyt. Häntä nauratti, ja hän vihkaisi mennä pihan läpi, niin etteivät patruuna ja Iso-Joonas häntä huomanneet.
Isoa-Liisaa hän ei nähnyt, mutta sensijaan hän riensi maantielle päin, mistä kuuli tullimiesten ääniä. He tuntuivat pysähtyneen tielle ja siinä tuumailevan. Jussi laskeutui pellonojaan ja konttasi pohjaa myöten, niin että pääsi melkein tullimiesten viereen. Siinä hiljaa kyyrysissään hän kuunteli.
Hyvillään he kuuluivat olevan ja kaikin kolmin seisovan kuorman vieressä. Uskoivat saaneensa suuren saaliin.
»Ettekö tunteneet miestä?» kysyi Saalkreenin ääni.
»En minä tuntenut», vastasi Fynke. »Kun tartuin kiinni hevoseen, hyppäsi mies kuorman päältä ja näytti vilistävän navetan taakse…»
»Ei ollut Palomäen Santeri… eikä Oinas-Matti, ja liian pitkä hän oli
Ranta-Jussiksikin», kuului kolmas, Kruuki selittävän.
»Olkoon kuka hyvänsä, mutta Palomäestä tämä kuorma on lähtöisin ja Santerin hommaa se on… Muut eivät olisikaan näin rohkeita… Mutta kerran pettyi Palomäen viisas isäntäkin», kuului Saalkreeni hyvillään lausuvan.
Jussi kuuli selvästi kaikki heidän puheensa. Nyt tullimiehet alkoivat neuvotella, kuinka tekisivät. Maantiellä oli vielä huono rekikeli, kun oli routaa melkein joka paikassa, mutta jäitse oli jo kuljettu joenrantoja pitkin Haaparannalle asti ja vain kosken kohdilla menty maitse. Niin päättivät tehdä tullimiehetkin, sillä niin pian kuin mahdollista he tahtoivat saada takavarikkoon otetut tupakkamatot ja hevosen asianomaiseen paikkaan, näyttääkseen, että onnistuu se heillekin… Nyt heti, tänä iltana aikoivat lähteä…