Kun Santeri astui konttoriin, seisoi Iso-Joonas suu naurussa oven pielessä ja selitti juuri, mitä tupakkamatoissa oli ollut. Santerin tulosta patruuna riemastui niin, että Santerin piti istuutua pöydän päähän, eikä paljoa puuttunut, ettei patruuna rientänyt häntä syleilemäänkin.
»Tilta hoi, tuoppa parasta konjakkia ja sokeria!» huusi hän puotipiialle, tarjosi Santerille sikaaria ja antoi Joonaallekin.
»Häkö… häkö!» nauroi hän. »Oletpa sinä, Santeri sentään… Kuka hitto olisi hoksannut tuollaisen vikkelän tempun…. Se oli niin… joo, aivan verraton sutkaus niille hävyttömille kanaljoille…»
Patruuna ihmetteli ja nauroi. Ennenkuin Joonas tuli selittämään, kuinka asia oli oikeastaan järjestetty, oli hän silmittömästi suuttunut ja kironnutkin Santerin tyhmyyttä ja varomattomuutta, selitti hän naurun lomassa.
»Ja varmaan ne nyt menevät Haaparannalle asti, ennen kuin katsovat, mitä tupakkakulit sisältävät… Mutta voi sitä pitkää nokkaa…»
Patruuna nauroi, että ihan ojenteli.
»Eivätkä tunteneet Isoa-Liisaa… eivät aavistakaan kuka heitä… ja mistä sinä hoksasit sen vanhan hevoskaakin?»
»Hoksata pitää», sanoi Santeri, mutta häntä näytti huvittavan patruunan ihmettely enemmän kuin koko asia.
Mutta kun konjakki oli tuotu pöydälle ja patruunan annettua Joonaallekin pitkänlaisen ryypyn Joonas mennyt hommiinsa, alkoivat patruuna ja Santeri keskenään tuumailla. Kiire oli. Santeri ei maistanut konjakkia kuin puoli pikarillista, mutta sensijaan hän sanoi, että miehille… pitäisi panna poika viemään…
»Juu vain…jopa tietenkin», lupasi patruuna ja kuiskasi puotipiialle,
Tiltalle.