Santeri läksi vielä ulos vakoilemaan, mutta patruuna jäi yksin konttoriinsa kävelemään. Määrä oli sitten vasta sytyttää tuli yläkertaan, kun Santeri kävisi sanomassa. Hän oli aikonut käydä vakoilemassa, olivatko tullimiehet todella lähteneet Haaparannalle päin.
Jännityksessä patruuna odotti Santerin takaisintuloa. Huolta ja hommaa oli. Tuhansien markkojen arvosta oli hänellä tavaraa Palomäessä, ja kiire olisi niillä ollut rajan yli, sillä Lamppa välitti muualle Ruotsiin kaikenlaista. Ennen, takavuosina, oli »luntreijaus» käynyt hyvin, sillä rajavartijoita oli harvemmassa. Mutta ahtaalle oli nyt ottanut, ja häntäkin, Lamppaa, oli sakotettu sekä tullipetoksesta että viinanmyynnistä. Mutta kumpaakaan hommaa hän ei malttanut heittää pois, sillä hyvät olivat niistä tulot. Vähimmällä oli Lamppa sittenkin päässyt Ruotsin puolen kauppiaista. Ei ollut häneltä saatu vahingoksi asti tavaroita takavarikkoon, ja mitä viinanmyyntiin tuli, niin sitä oli myyty… eipä hän itsekään osannut sanoa kuinka paljon. Muille kauppiaille oli viime talvenkin kuluessa tullut suuria vahinkoja, muutamille niinkin suuria, että saivat tehdä vararikon ja itse astua linnaan sakkoja maksamaan.
— Mutta tyhmiä ja varomattomia he olivatkin olleet, — mietiskeli Lamppa huoneessa kävellessään. — Panevat kaikenlaisia tyhmiä tuomaan kuormaa poikki ja uskovat kaikille kelvottomille tavaransa… Mutta eipä anna Santeri pettää itseänsä… Jessus, kyllä vain ovat vihaiset minulle ja Santerille, nämä tullihurtat, ja vieläpä Oinas-Matillekin ja Ranta-Jussille… Joo… joo… Mutta elää tässä kunkin pitää…
Hän oikoi pitkää vartaloaan, niin että iso vatsa pullisteli kuin suovanperä.
»Missä hemmetissä se Santeri nyt näin kauan viipyy?» hän sitten sanoi ääneen ja katsoi kelloansa, joka jo aloitti yhdeksättä.
»Tilta hoi, panitko pojan viemään Oinas-Matille… ja oletko varustanut lamput yläkertaan?» huusi hän sitten puodin ovelta.
»Kaikki on toimitettu», vastasi nokkela Tilta, joka oli oli ollut patruunan uskottuna palvelijana jo kymmenen vuotta.
»Se on hyvä… se on hyvä… Kyllä sen arvasin…»
Silloin tulla tupsahti Santeri kuin varjo konttoriin. Hän tuli ja meni aina niin hiljaa, ettei hänestä kuullut eikä nähnyt mitään ennenkuin hän aukaisi oven ja astui huoneeseen. Hänen kiiluvista silmistään patruuna päätti, että asiat olivat hyvällä kannalla.
»Sytyttäkää pian tulet yläkertaan…! Minä sanon Joonaalle, mitä hänelle kuuluu!…. Eikä patruuna saa liikkua konttorista!» selitti Santeri nopeasti. »Pian kaikki!» hän sitten lisäsi komentavalla äänellä ja oli samassa jo ulkona.