»Tilta! Tilta!» hoki patruuna ja koetti olla notkea liikkeissään hänkin, rynnätessään puodin ovelle Tiltalle määräyksiä antamaan.
Vikkelästi laskeutui Santeri pihalle ja riensi puolijuoksua pirttiin, jossa tapasi Joonaan. Tälle hän selitti, mikä oli aikomuksena. Käski Joonaan mennä valmiiksi makasiiniin ja odottaa Oinas-Matin tuloa. Tosin ei ollut mitään erityistä pelättävissä, sillä hän, Santeri, oli ottanut selvän, että kaikki tämän kylän tullimiehet olivat lähteneet »suurta saalistaan» Haaparannalle viemään. Saattaisi kuitenkin tapahtua, että muiden kylien tullihurtat osuisivat liikkeelle, ja niitä vastaan täytyi olla varuillaan.
»Pidä silmät ja korvat auki, ja jos jotakin näet, niin juokse kujalle ja puhalla pilliin, jotta Matti tietää kääntää takaisin», neuvoi hän lopuksi Joonasta.
Hän läksi taas kotiin päin, tahtoen vielä neuvoa Mattia. Ilma oli kylmennyt, taivas oli täynnä tähtiä, ja vuorien päällitse loimusivat revontulet, ensimmäiset tänä syksynä. Puolivälissä jokea Santeri silmäsi taakseen ja näki, että Lampan yläkertaan oli sytytetty tulet. Hän joudutti kulkuaan, arvaten, että Matti ja Jussi olivat tekemässä lähtöä joen poikki.
Juuri kun hän ehti kotirantaan, romahti hevonen kuormineen rantatörmästä alas jäälle. Oinas-Matti istui tupakkakulin päällä, ja valjaissa oli Palomäen iso ja väkevä ruuna, joka oli satoja kertoja vilahtanut tullimiesten nokan alta.
Matti oli ryypännyt kelpo lailla patruunan lähettämistä viinoista, jotta oli rohkeimmillaan humalassa. Kehui voimiaan ja sanoi Santerille, että pään hän halkaisee tullihurtilta, jos ne eteen tulevat. Santeri tyynnytti -häntä kuitenkin ja selitti, ettei muuta tarvinnut kuin ajaa suoraan makasiinin eteen. Joonas odotti makasiinissa ja oli valmiina auttamaan tupakkamattoja sisälle.
»Nousevat ne minulla yksinkin», kerskui Matti.
Hän massautti suullaan, ja vireä, vastakengitetty ruuna läksi nopeaa juoksua Ruotsin puolelle. Santeri aikoi ensin mennä ja ruveta Ranta-Jussin kanssa ottamaan tavaroita esille makasiinista, mutta muuttikin päätöksensä ja läksi seuraamaan Mattia. Tämä ajoi jo melkein toisella rannalla, sillä selvästi kuului, kuinka ruuna juosta vilisti pitkin mainiota, sileää munakkaa.
Matti istui vähän huojuen tupakkakulin päällä, ja kun venevalkamassa reenjalas kopahti kiveen, oli hän pudota silmilleen. Hän laski kirouksen ja tempasi ohjista…
Silloin juuri kuului ilmaa halkaiseva vihellys Lampan kujalta, mutta kun reen raudat kiljuivat routaa vasten, ei Matti sitä kuullut. Mutta Santeri kuuli sen jäälle, arvasi vaaran uhkaavan ja riensi juosten perässä.