Matti ajoi remuten täyttä juoksua Lampan pihaan ja karjui. Juuri kun hän ehti kujalle, istuen selin navettarakennukseen päin, ryntäsi neljä miestä navetan takaa hänen kimppuunsa. Kaksi heistä karkasi kiinni hevosen päähän, ja toiset kaksi vetäisivät Matin rentonaan kuormalta alas, niin että pää ja hartiat vastasivat lujasti routaiseen maahan. Kaikki kävi niin äkkiä ja arvaamatta, että Matti ei kerinnyt vähintäkään puolustautua. Häneltä temmattiin ohjat käsistä, eikä hän muuta kuullut tai ymmärtänyt kuin Saalkreenin äänen, jonka hän tunsi:
»Ähä, lurjukset! Jopa petyitte vuorostanne!»
Hetkeksi hän meni kuin tainnoksiin, mutta nousi samassa pystyyn, kiroillen mitä suusta ehti tulla… Tullimiehet ajoivat jo tiellä asti…
Samassa ilmestyi Iso-Joonaskin pihasta päin Matin luokse kujalle ja juosten ja läähättäen Santeri rannasta.
Matin päähän oli routa iskenyt reiän, josta tippui verta hiuksiin ja hiuksista takin selkää pitkin…
Läähättäen siinä annettiin molemminpuolin selityksiä ja kirottiin. Iso-Joonas tiesi, niin oli kuullut tullimiesten sanovan, että taipaleella he olivatkin alkaneet tarkemmin katsella tupakkamattoja ja silloin havainneet, kuinka hävyttömästi heitä oli petkutettu. Santerin nimeä he olivat maininneet ja uhkailleet.
Santerin kiiluvissa silmissä leimahti koston tuli, ja pirullinen ilme välähti kasvoilla.
Mutta kun Oinas-Matti oli tointunut entiselleen, kiljaisi hän:
»Pieksää ne pirut pitää!»
Kujalta oli rähinä kuulunut konttoriin, jossa patruuna yksin käveli levottomana. Pahaa aavistaen hän riensi portaille, avopäin ja takitta.