»Herr Jessus!» hätäili hän, kun näki miesten seisovan kujalla. »Kuinka on käynyt? Varmaankin on saatu tehdä peslaaki! Enkös arvannutkin! Te lorvit! Missä Santeri on?»
»Painu sisälle siitä huutamasta kuin varis tunkiolla!» huusi hänelle
Santeri.
Sanaakaan puhumatta patruuna luikki takaisin konttoriin.
Mutta Santeri ja Oinas-Matti läksivät takaisin Suomen puolelle, Matti kiroten ja kostoa uhaten, Santeri äänettömänä, mutta synkissä mietteissä hammasta purren.
Rantatörmällä he tapasivat Ranta-Jussin, joka heti arvasi, mitä oli tapahtunut.
»Käy pyytämässä Rämä-Heikkiä tänne!» käski Santeri Jussia. »Sano, että minä pyysin. Rahaa ja viinaa on, sano niin…»
Ranta-Jussi ymmärsi, että tässä haudottiin isompia hommia. Arvasi siitä, että Santeri oli synkissä mietteissä, ja siitä, että hän käski kutsumaan Rämä-Heikkiä. »Näytetään niille, ettei meiltä niinkään oteta peslaakia», sanoi Santeri, ja Matti ja Jussi tiesivät nyt varmaksi, että hänellä oli isompi yritys mielessä.
»Sitä minäkin!» ihastui Matti, joka oli täysin tointunut päähän saadusta iskusta; verikin oli jo lakannut juoksemasta.
Eniten suututti Santeria se, että hän menetti hyvän hevosensa, joka jäi hänen vahingokseen. Tupakkamatoista hänen ei tarvinnut välittää; mitä tullimiehet saivat haltuunsa, se oli, välipuheen mukaan, patruunan vahinko. Mutta kiukuissaan Santeri kerkisi miettiä monenlaista. Ja hän päätti yrittää, toivoen, että onni häntä vielä potkaisisi….
Mutta sisälle tultuaan hän oli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Emäntä näki kuitenkin hänen kalvenneissa kasvoissaan synkän ilmeen ja tiesi, että kun Santerin silmät noin paloivat, hänen sisässään kiehui kuin kattilassa.