* * * * *
Tullimiehet olivat riemuissaan saaliista. Heitä oli hävyttömästi petetty, mutta he olivat saaneet kostaa. He arvasivat hyvin, että Palomäen Santeri oli tuolla roskakuormalla hevoskaakkineen tahtonut viekoitella heidät pois näkyvistä ja sitten… Mutta jo pettyi kerran, ja pahasti pettyikin. Ja aika lailla hämmästyi Oinas-Mattikin…
Hyvillään he nyt juttelivat, kun kolmisin olivat viemässä saalistaan Haaparannalle. Sillä he eivät tohtineet yön aikana olla vähemmällä joukolla liikkeessä. Useita satoja kruunuja maksoi kuorma ja hyvä hevonen, joka sekin joutui takavarikkoon.
Toisen kylän tullimiesten oli sillä aikaa määrä vaaniskella Lampan ympäristöllä.
Pitkin joen rantajäätä he ajelivat, kaikki kolme kuormalla istuen.
Virma hevonen oli Palomäen ruuna, jonka tullimiehet hyvin tunsivat ja
jonka olivat monta kertaa nähneet juosta vilistävän joen poikki…
Mutta nyt oli Santeri menettänyt hyvän hevosensa.
Ruuna tuntuikin oudoksuvan ajajiaan. Pelkäsi varmaan, kun ei vähääkään asettunut vauhdistaan, vaikka, kuinka koettivat tyynnyttää.
»Kyllä kai sitä Santeria nyt kaivelee!» arveli Saalkreeni »kun näin hyvän hevosen menetti».
Toiset miehet, Fynke ja Kruuki, esittivät, että kun näin hyvin oli lopultakin onnistunut, saatu näin suuri takavarikko, sopisi ajaa Jafetin kestikievariin, joka oli aivan joen rannassa törmällä. Siinä he vähän levähtäisivät, söisivät ja ottaisivat ryyppyjä, kun oli kylmä ja yön aika.
Siihen tuumaan suostui Saalkreenikin, ja kun he olivat jo ehtineet ihan likelle kestikievaria, joka oli pari penikulmaa Lampasta Haaparannalle päin, käänsivät he jäältä pihaan, niin että rekiraudat iskivät tulta.
Talo oli heille tuttu, ja vaikka oli jo melkein yö, otettiin heidät vastaan kuin suuret herrat. Ja kun isäntää puhuteltiin tuttavallisesti, tuotiin pöytään mitä mieli teki, kuten Ruotsin kestikievareissa ainakin.