Hevosen kuormineen he ajoivat ihan ikkunan alle, jotta olisi hyvä pitää silmällä.
Ja sitten he maistelivat, ja hauskasti tuntui ilta kuluvan, ja hyvä oli olla… Maistelivat niin, että tuntui aika lailla nousevan päähänkin. Mutta sitä rohkeammaksi heillä mieli kävi.
Yö oli niin pimeä, ettei eteensä paljoa nähnyt. Taivas olikin vetäytynyt paksuun pilveen, joka ennusti sankkaa lumituiskua.
* * * * *
Melkein samaan aikaan kun tullimiehet nousivat jäältä Jafetin kestikievariin, laskeutui Palomäen Santeri miehineen kotinsa pihalta jäälle ja läksi ajamaan pitkin rantajäätä alaspäin. Valjaissa heillä oli Palomäen uljas ja nuori ori, joka oli juoksustaan kuuluisa.
Neljä miestä heitä istui kolmitakkareessä, nimittäin Santeri, Oinas-Matti, Ranta-Jussi ja äskenmainittu Rämä-Heikki. Ja kovasti löyhkäsi reestä väkevän konjakin haju, ja molemmat povitaskut olivat Santerilla pullollaan. Jäälle tultuaan miehet alkoivat keskenänsä haastella ja maistoivat väliin pullosta, joka Santerilta lähtien kulki miehestä mieheen.
Santeri itse oli ohjissa ja antoi oriin hölkätä tasaista juoksua. He ajoivat Palomäestä lähtien suomenpuolista rantaa pitkin, korkean rantatörmän suojassa. Oli pimeä, niin ettei eteensä erottanut, mutta Santerille oli tie tuttu ja hän osasi kyllä ohjata hevostaan sinne, mihin aikoikin.
Keskellä Tornionjokea, Palomäkeä alempana, on laaja saari, Käkisaareksi nimitetty. Se jakaa joen kahteen haaraan, ja siinä on monen pitäjän verottomat niityt. Kun oli ehditty Käkisaaren kohdalle, ohjasi Santeri orittaan saarta kohden ja ajoi eräästä kapeasta vuopion suusta ikäänkuin saaren sisään. Vuopiota pitkin sitten kiidettiin eteenpäin yhä alemmaksi. Vuopio oli kapea juova, joka korkearantaisena luikerteli Käkisaaren halki. Eräässä paikassa, jossa törmä oli loivempi, he nousivat törmälle ja lähtivät ajamaan pitkin saaren selkää, mutta nyt Santeri ohjaili Ruotsin puolta kohden.
Hän oli miehilleen jo kotona ja matkalla selittänyt, mikä oli aikeena. Viekkautta ja varovaisuutta piti ensin koettaa, mutta jos ei muu näyttänyt auttavan, ryöstäisivät he taipaleella sekä hevosen että kuorman takaisin.
Epäilemättä se onnistuisi, sillä heidän joukossaan oli paljon vankempia miehiä kuin tullihurtat. Oinas-Matti ja Rämä-Heikki olisivat jo kahdenkin uskaltaneet, ja apuna siinä olivat Santeri ja Ranta-Jussikin. Rämä-Heikki varsinkin oli kuuluisa mies. Julman vankka hän oli ja niin rohkea, ettei mitään pelännyt. Tappelija hän oli ilmoisen ikänsä ollut ja kerran istunut linnassakin varkaudesta. Nyt hän kulki irtolaisena kylästä kylään henkeään elätellen. Mutta näinä vuosina oli hänelläkin ollut lihavammat päivät, hommaten salakuljettajana milloin missäkin kylässä pitkin jokivartta.