Rohkeita tuumia miehet keskenään haastelivat, ja Santeri neuvoi, kuinka olisi meneteltävä. Rohkeasti ja tulisesti! Eikä kukaan saisi ääntä päästää! Suu kiinni! Mutta liukkaasti liikkeellä!
Kun he ehtivät Ruotsin puolen rannalle, nousi Santeri reestä ja alkoi tarkastella jälkiä, pienen pienen lyhdyn valossa, jonka otti esille taskustaan. Pian hän tunsikin oman hevosensa jäljet, jotka olivat paljoa suuremmat kuin keskikokoisten hevosten; merkkinä oli vielä, että hänen ruunansa kengissä oli etuhokat, joita eivät muut käyttäneet. Hän läksi jälkiä seuraamaan, ja toiset ajoivat perässä…
Niin he kulkivat muutamia kilometrejä. Santeri meni edellä juoksujalassa. Jäljet lähenivät yhä rantaa ja nousivat vihdoin maalle.
Santeri säpsähti ilosta, sillä toisia jälkiä ei näkynyt maalta jäälle tuleviksi. Vaikka oli pimeä, tunsi hän paikan Jafetin kestikievarin rannaksi.
Tullimiehet olivat siis menneet sinne ja kukaties alkaneet riemuissaan ryypiskellä! Santeri oli sitä arvellut pitkin matkaa, mutta ei ollut kuitenkaan voinut uskoa sitä todeksi!
Mutta nyt hän jo uskoi, ja rohkea ajatus vilahti hänen aivoissaan.
Hän käski miestensä pysähdyttää hevosen, ja yhdessä he kuuntelivat hiljaa hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan talosta päin, vaikka se oli hyvin likellä joen törmää.
»Olkaa hiljaa ja vartokaa, minä menen vaaniskelemaan taloon!» sanoi
Santeri miehille.
Kumppaneitaan hän ei tohtinut ottaa mukaan. Jos tullimiehet osuisivat olemaan talossa, ei yksikään pääsisi niin pakenemaan, ettei häntä tunnettaisi. Mutta itseensä hän luotti.
Hän hiipi hiljaa rakennuksen päähän ja seinävierustaa pitkin pihaan. Silloin hänen tarkka korvansa jo kuuli ääntä, joka syntyi siitä, että hevonen puri heiniä. Hiljaa kuin varjo hän lähestyi yhä seinän vierellä pysyen. Mutta äkkiä hän alkoi kuulla isoäänistä puhelua sisältäkin, ja kun hän pääsi kuistin toiselle puolelle, näki hän valon lankeavan ikkunasta oman hevosensa selkään.