Siinä se oli, ja kuorma perässä!
Santerin sydän löi kovasti, mutta vielä virkummin työskentelivät aivot.
Hetken hän vielä kuunteli ja oli jo hiipinyt melkein reen viereen.
Ääniä kuului nyt sisältä useampia, mutta yhtään selvää sanaa ei hänen
korvansa erottanut. Tuntui kuin olisi riidelty…
Silloin hän sieppasi puukon tupesta ja puri hampaansa yhteen.
Silmänräpäyksessä katkesi marhaminta…
Suitset olivat suussa. Tullimiehet olivat, vastoin hevosmiesten tapaa, jättäneet hevoselle suitset suuhun. Nuolennopeasti Santeri tarttui ohjiin ja napsautti ruunaa kylkeen. Hevonen tunsi isäntänsä, ja virkku kun oli, kääntyi pian seinältä pois. Rapsahti kerran, ja reenraudat kivessä kiljahtivat, kun Santeri hellitti kujaa kohti menemään…
Kaikki kävi kuin olisi jo ennen valmiiksi mietitty. Kujalla Santeri läimäytti ruunaa toisen kerran kylkeen, nyt niin lujasti kuin jaksoi, ja kirosi hiljaa. — Ruuna ymmärsi, että nyt tuli mennä, ja julman pitkään harpaten se juoksi kuin riivattu myötämaata rantaan.
Santeri istui tanakkana sevin puolella, hajasäärin tupakkakulin päällä, eikä horjahtanutkaan, vaikka jäälle tullessa reki pahasti keikkui kivien ja mätästen yli.
»Ajakaa perässä! Lyökää selkään!» huusi hän miehille, jotka hämmästyneinä seisoivat rannassa oriin vieressä.
Mutta hyvin hekin hoksasivat, kuinka oli käynyt, kun tunsivat ruunan ja kuorman. Eivät ehtineet toisilleen monta sanaa virkkaa. Tulinen kiire oli ja hätä kädessä. Täyttä laukkaa he lähtivät ajamaan Santerin perään, Oinas-Matti hoitaen ohjia ja Rämä-Heikki oritta ja Ranta-Jussi pitäen molemmin käsin reestä kiinni. Sillä vauhti oli nopea, ja välistä reki singahti käänteissä melkein ympäri, kun ori laukkasi niin, että isoja jääkappaleita lenteli vasten silmiä kuin pyssyn suusta…
»Onpa tuo Santeri poikaa… semmoisista minäkin pidän», puhkesi
Rämä-Heikki ihmettelemään.
»Kuorman ja hevosen otti tullimiesten nokan alta… voi saakuri!» kummasteli Ranta-Jussikin.