»Niinkuin hyllyltä…»
Mutta Oinas-Matti, joka oli ajomiehenä, ei ehtinyt mitään puhua. Ori asettui vihdoin laukkaamasta ja alkoi juosta nopeasti ja komeasti… »Pääsee näillä hevosilla», jouti Mattikin nyt sanomaan.
Santeri ajoi edellä ja käänsi menemään Käkisaarta kohden. Ei kuulunut muuta kuin hurjaa kavioiden kapsetta, kun kaksi hevosta ravasi kovaa vauhtia.
Kun he ehtivät yli Käkisaaren ja saapuivat saaren suomenpuoliselle törmälle, pysähdytti Santeri ruunansa ison heinäladon viereen, ja jäljessä tulevat seurasivat perässä.
»Mitä kuuluu, miehet?» sanoi hän ja hymähti.
Miehet nousivat reestä ja kävivät koettelemaan hevosia, joista valui kuuma vesi ja vaahto tippui lapoja pitkin.
Mutta Santeri otti taskustaan pullon ja käski hyvin ryypätä. Ja nämä olivatkin niitä miehiä, joille kelpasi, ei tarvinnut tyrkyttää.
»Mutta nyt pian matkaan, ja ajakaa minun perässäni», sanoi Santeri, kun pullo oli miehestä mieheen kiertänyt ja tyhjentynyt.
Hän läksi ajamaan edellä, mutta nyt paljon hitaammin, pientä matkahölkkää vain. Hän ei seurannut tulojälkiään, vaan ohjasi alemmaksi saaren törmää pitkin ja ajoi jäälle vasta Vaaran kylän kohdalla. Häntä innostutti oma rohkeutensa, ja nyt, kun oli jo päästy Suomen puolelle, katosi kaikki pelko. Mielessään hän oli aivan varma, etteivät tullimiehet olleet häntä nähneet, tuskin osasivat epäilläkään, kuka hevosen ja kuorman varasti.
Mutta varovainen piti olla. Ja vaikka hän tiesi, ettei jäältä mitenkään saisi selvää jäljistä, joita oli sikin sokin, poikki ja pitkin jokea, kierteli hän rantoja, ajoi välistä keskemmälle jokea, noudatti entisiä jälkiä ja poikkesi vihdoin maalle Alaniemen rannasta erääseen taloon, jonka isäntä oli hänen sukulaisensa. He olivat nyt toisessa kylässä, Vaaralassa, kahta penikulmaa alempana Palomäkeä.