Mutta kuin ne ottaisivat selvän? Hän oli ollut kaikin puolin varovainen. Ruunansa ja kuormansa hän oli jättänyt Alaniemeen, sukulaistaloon, jossa hevonen pantiin pikkutalliin erilleen talon hevosista ja tupakkamatot kätkettiin vainiolle heinälatoon. Sillä Santeri ei nyt tohtinut ruunaa kotiinsa tuoda — se olisi ilmaissut koko asian…
Mutta pitkältä hänestä tuntui päivä, ja kun lumituisku iltapuolella asettui ja ilma taas selkisi, alkoi hän käydä yhä rauhattomammaksi. Ei ollut kuulunut huhuja eikä sanomia yöllisestä retkestä — ei ollut ketään vierastakaan käynyt. Mutta kun Iso-Liisa ikäpuolella tuli piimää hakemaan, kuiskasi Santeri hänelle jotakin korvaan.
Iltahämyssä Iso-Liisa lähti Lampalle hiihtäen ja palasi pimeän tullen. Santeri oli häntä vartonut tallin nurkalla ja nähdessään Liisan palaavan viittasi tulemaan talliin.
Liisalla oli paljon uutisia.
Kun hän oli tullut Lampan puotiin, oli siellä ollut Ruotsin puolen väkeä, joka oli kertonut, kuinka tullimiesten oli käynyt, että oli varastettu sekä hevonen että kuorma Jafetin pihalta, kun he itse olivat menneet sisälle. Kuulumattoman rohkea teko se oli, ja ihmeteltiin, kuka niin rohkea varas oli. Iso-Liisa oli kummastellut toisten mukana ja selittänyt, ettei ollut Suomen puolella vielä kuultukaan. Patruuna oli myöskin kuunnellut miesten puheita avoimen konttorin oven luona seisoen.
Ja miehet olivat lisänneet, että tullimiehet olivat nyt kovassa touhussa, etelään ja pohjoiseen oli telefonoitu ja hevosen ja kuorman tuntomerkit selitetty, mutta ketään eivät osanneet epäillä…
»Tiesivätkö, kenen oli ollut se hevonen?» tiedusteli Santeri lisää.
»Siitä eivät maininneet, mutta patruuna oli vähän naurahtanut, mennyt konttoriin ja vetänyt oven kiinni», selitti Liisa.
»Pidähän suusi kiinni, jos jotakin kuulet», sanoi Santeri hänelle ja pisti Liisan käteen hopearahan.
»Minuun saat luottaa!» vakuutti Liisa, ja he erosivat.