Illalla myöhään tuli Ranta-Jussi Palomäkeen piimähakuun, suksilla suoraan mökiltään hiihtäen.
Hän oli Santerin neuvon mukaan kulkenut kylällä, muka muissa asioissa, mutta hänen tehtävänään oli ollut kuunnella, puhuttiinko jo kylällä ryöstöstä.
Puhuttu oli. Mutta merkillistä oli, etteivät epäluulot olleet sattuneet heihin. Päinvastoin oli arveltu, että tullimiehillä oli kyllä vihamiehiä Ruotsin puolella — ne olivat voineet suorittaa tuon rohkean teon.
Yleensä ei tullikavallusta pidetty minään rikoksena, ja kaikki niin Suomen kuin Ruotsinkin puolella olivat yhdessä liitossa rajavartijoita vastaan. Kim heitä vain saatiin nenästä vetää ja sukkelasti pettää, pidettiin sitä onnistuneena kepposena, jolle naurettiin.
Ja niinpä nytkin. Vaikka Jafetin kestikievarissa tapahtunut rohkea varkaus oli täälläkin ennenkuulumaton, arvosteltiin sitä vain rohkeaksi tempuksi ja naurettiin rajavartijani epäonnistumiselle.
Jos joku aavisti jotakin, piti hän tämmöisissä asioissa suunsa kiinni eikä levitellyt tietoja.
Ranta-Jussin puheet olivat hyviä Santerinkin mielestä, eikä hän uskonutkaan enää kaikkia päivällisiä kuvittelujaan.
Hyvät ryypyt hän antoi Ranta-Jussille, ja käski pitää korvat auki, jotta kuulisi, mitä asiasta vielä arveltaisiin.
Yöksi tuli helähtelevä pakkanen, ja vastatuiskunut lumi »ruokki» kylmää; talven pohja oli nyt taattu, jäät lujia sekä jo'issa että järvissä, jänkät ja pounikot iljankoina.
Aamulla varhain, jo ennenkuin päiväkään valkeni, näki Palomäen Santeri, että tavallista tietä, joka toi Lampasta suoraan Suomen puolelle, oltiin viitoittamassa. Isossa heinähäkissä oli miehillä kuusennäreitä, joita he pystyttivät jäälle molemmin puolin.