Siitä asti, kun Lamppa perusti kauppansa nykyiseen Kelloniemeen, hän oli myös joka syksy pitänyt huolen, että tie Suomen puolelle viitoitettiin. Niinpä nytkin. Ylempänä jokivarrella olivat tiet kylien ja kauppiasten kohdilta jo viikko sitten kunnossa.
Santeri näki kissansilmällään, että toinen miehistä oli Lampan Iso-Joonas ja hänen kumppaninsa eräs mökkiläinen. Hänellä oli ollut kova halu päästä Lampan puheille, mutta ei ollut vielä eilen rohjennut lähteä. Nyt hän otti tekosyyksi sen, että aikoi mennä puhuttelemaan tientikkaajia, ja niin hän takkiturkki yllään käveli jäälle.
Siellä oli alkanut tavallinen syysliike. Hevosia kulki pitkin rantaa, jonne jo oli kovettunut hyvä jälki. Ylempänä ajeli heinänhakuun menijöitä, tyhjine heinähäkkeineen, ja alempaa, kaupungista asti, tulivat rahtimiehet, kuormainsa päällä istuen, haisten hokmannilta ja laulellen.
Joku tuttava, kaupungista palaava, huusi Santeria ryypylle, mutta Santeri nauroi vain, kiitteli ja huusi: »Se on oikein, pojat… ryypätkää näin pakkas-aamuna!»
Tientikkaajat olivat jo tulossa suomenpuolisella rannalla, ja kun Santeri pääsi likemmäksi, käveli Iso-Joonasₓ häntä vastaan, jättäen toisen miehen jystämään jäähän reikää.
»Patruuna odottaa kuin nousevaa kuuta», kuiskasi Joonas Santerille hiljaa, ettei toinen mies kuulisi. »Eilen jo aikoi lähettää kutsumaan, mutta ei uskaltanut, kun tullimiehet ovat siinä pihalla koko päivän kulkeneet. Tallissakin kävivät…»
Enempää ei Joonas joutunut selittämään, sillä toinen mies oli jo ihan lähellä. Santeri iski silmää Joonaalle ja läksi kävelemään Lampalle vastaviitoitettua tietä pitkin.
Hän näki väkeä liikkuvan Lampan pihalla, mutta käveli kuitenkin rohkeasti.
Mutta heti kujalla hän joutui tullimies Saalkreenia vastaan. Tulta iskivät Saalkreenin silmät, ja hän loi murhaavan katseen Santeriin.
Mutta Santeri tervehti niinkuin ennenkin.