»Mitäs nyt kuuluu Palomäen isännälle?» kysyi toinen kuitenkin, kun
Santeri jo oli ehtinyt kävellä hänen ohitsensa.
»Mitäpä minulle kuuluu… Teille taitaa kuulua enemmänkin», vastasi
Santeri, mutta ei silmännytkään taaksensa.
Saalkreeni kirosi hampaittensa välitse, mutta Santeri nousi portaita ylös Lampan puotiin.
Patruuna oli nähnyt Santerin tulevan — oli kaukoputkella katsellut miesten tientikkausta ja silloin tuntenut Santerin —, ja heti kun tämä ilmestyi puotiin, seisoi patruuna konttorin ovella ja viittoi tulemaan sinne.
Santeri meni.
Vähän päästä kuului patruuna nauravan, niin että seinät helisivät, ja taas vähän päästä hän komensi tuomaan kahvia…
Tilta ymmärsi ja vei isolla kannulla kahvia, joka oli kimaltelevan konjakkikarahvin vieressä tarjottimella.
* * * * *
Kului pari viikkoa.
Huhuja liikkui sekä Suomen että Ruotsin puolella, että Palomäen Santeri tai joku hänen kumppaneistaan taisi sittenkin olla se rohkea varas, joka tullimiehiltä ihan käsistä vei kuorman ja hevosen. Mutta minkäänlaisia todistuksia ei ollut. Palomäen ruunakin pysyi kateissa.