Niin oli Santeri miettinyt ja nyt selitteli Jussille kamarissaan. Jussin mielestä oli homma kerrassaan erinomainen eikä hän epäillytkään, etteikö saisi tullimiehiä uskomaan.
»Ne pitävät minua vähän löylynlyömänä… minua ne uskovat», sanoi hän.
»Sitä minäkin! Ja sinä osaat olla perhanan sukkela», kehui häntä Santeri. »Oinas-Matista ei olisi valehtelemaan, ja Iso-Liisa ei saisi ketään itseään uskomaan.»
He nauroivat molemmat, ja Santeri tarjosi Jussille taas kukkuraryypyt ja sikaareja.
Ensi viikolla he aikoivat yrittää. Siihen asti ei tehtäisi mitään, vaikka Lamppa hoputtaisi kuinka paljon hyvänsä. Valmistuksiakin oli kaikenlaisia. Pitipä vartavasten ajaa jälkikin Rantalan ladon ohi poikki Käkisaaren, ja lisäksi» oli paljon muuta, mikä koski aiottua kavallusretkeä. Luotettavia miehiä piti myös saada kaksi lisää ja kaksi hevostakin. Oinas-Matti ajaisi Palomäen toisella hevosella ja Santeri itse oriillaan edellä…
Niin he tuumailivat eivätkä aikoneet Oinas-Matillekaan mitään puhua ennenkuin samana iltana, jona aiottiin yrittää.
* * * * *
Aiottua poikkivientiä varten oli Santeri saanut jo kaikki kuntoon. Hän oli kylältä hankkinut kaksi hevosmiestä, jotka olivat ennenkin olleet »yötöissä» ja tiesivät, mitä muksu markkinoilla maksaa. Heidän oli määrä vasta hyvin myöhään illalla saapua hevosineen Palomäkeen, josta yön tullen pantaisiin kuormat liikkeelle.
Määrätyn, päivän aamuna Santeri pani Ranta-Jussin tiedustelumatkalle Lamppaan. Hän ei ollut käynyt Lampalla koko viikkoon, vaikka patruuna oli kutsunut harva se päivä, eikä ollut selittänyt patruunalle mitään, kuinka hänellä oli aikomus ruveta »luntreijaamaan».
Mutta nyt sattui jotakin ihan odottamatonta — Santeri ei ollut osannut sellaista aavistaakaan!