Pihalla odotellessaan Ranta-Jussin tuloa Lampasta hän näki, että Jussi tulla kähmi selkä köyryssä hiivatin kovaa kyytiä pitkin tikkatietä. Häntä vähän oudostutti, että Jussi noin pian palasi, sillä olihan Jussin määrä yhtä ja toista ilmoittaa Isolle-Joonaalle… että tämä kävisi heinässä Kortesuolla, ynnä muuta…
Santeri meni jo kujalle Jussia vastaan. Kalmankalpea oli Jussi kasvoiltaan, katkonaisesti hän puhui, silmissä pelon ja kauhistuksen ilme.
Kummia hänellä oli kerrottavana.
Kun hän oli saapunut Lamppaan, oli siellä kova metakka, patruuna itki ja kirosi. Tilta oli selittänyt, mitä oli tapahtunut. Oinas-Matti oli viime yönä omin lupinsa mennyt Alaniemeen Vaaralan kylään, valjastanut Palomäen ruunan, ottanut tupakkakulit heinäladosta ja lähtenyt ajamaan poikki. Jafetin kohdalta hän oli noussut maalle ja ajanut Lampalle päin… Mutta siinä juuri tulivat Jafetin kylän tullimiehet vastaan, Kruukikin joukossa… neljä miestä oli ollut. He tunsivat kohta hevosen ja kuorman ja tarrasivat kiinni, leikaten ruomat ja ohjat poikki…
Vastarintaa oli Matti tehnyt, tapellut kuin onneton neljää miestä vastaan ja lyönyt aisalla Kruukia, että melkein henki lähti… Kiinni olivat panneet Matin, mutta oli sentään päässyt pakenemaan Suomen puolelle… Nyt ollaan häntä hakemassa… Suomenkin puolen viranomaisille on annettu käsky…
»Voi turkanen kuitenkin sitä Mattia!» lopetti Jussi uutisensa, jonka oli kertonut katkonaisesti ja melkein itkua puserrellen.
Santeri kuunteli näennäisesti tyynenä, mutta silmissä leimusi, ja näytti siltä kuin hänen punertavat hiuksensa nousisivat niskan takaa pystyyn.
»Se on patruunan hommaa kaikki… Matti ei olisi uskaltanut omin lupinsa koskea minun hevoseeni!» sanoi hän, ja hänellä oli samantapainen katse kuin vimmastuneella elukalla.
Sitten hän kirosi ja katseli vähän epätietoisesti ympärilleen.
He ehtivät tuskin pihaan, kun näkivät Oinas-Matin juoksujalassa ja takkisillaan tulevan sinne kujasta. Hänen naamansa oli mustelmissa, ja silmän päällä otsassa nyrkin kokoinen sarvi.