Hän oli kuullut, että se hevonen, joka joku aika sitten oli Jafetin pihalta rajavartijoilta varastettu, oli Santerin. Kuinka sen asian laita oli?
Saattoi hyvinkin olla hänen entinen ruunansa, — niin oli hänkin kuullut maailman puhuvan, — mutta hän oli jo ensi kelillä myynyt ruunansa eräälle pitkäsääriselle kainulaiselle… Ei tiennyt, oliko kainulainen ehkä myynyt muille…
»Vai niin. Mutta sillä samalla hevosella on Oinas-Matti menneenä yönä ollut liikkeellä! Kuinka se on selitettävä?»
»No, jopa kuulen! Minun on kyllä mahdoton tietää, onko se valetta vai totta.»
Santeri naureskeli ja ihmetteli sitä, ettei hän ollut kuullut.
»Eikö vallesmanni joudu talossa käymään?» esitteli hän. »Eihän niin kiirettä ole…»
Hän liikkui keveästi ja puhui kohteliaalla äänellä.
Vallesmanni kyllä tunsi Santerin, ettei hänen puheisiinsa ollut luottamista, mutta nyt hän ei ainakaan voinut Santeria mistään syyttää, kun ei ollut mitään varmuutta.
»Kysyitkö sen kainulaisen nimeä, jolle ruunasi myit?» tiedusti vallesmanni vielä lähtiessä.
»Kysyin minä nimenkin, mutta nyt en muista… ruotsalainen nimi se oli», vastasi Santeri arvelematta.