IV
Rajavartija Kruuki, jota Oinas-Matti oli Jafetin luona sattuneessa kahakassa iskenyt aisalla päähän, ei kuitenkaan kuollut, vaikka monta päivää vaappui elämän ja kuoleman välillä. Alkoi vähitellen tointua, ja toivoa oli hänen täydellisestä paranemisestaan.
Näinä viikkoina oli ollut paljon huhupuheita liikkeellä. Milloin tuotiin sanomia, että Kruuki oli kuitenkin kuollut, ja milloin taas, että Oinas-Matti oli vangittu. Mattia oli etsitty sekä Suomen että Ruotsin puolelta, mutta kukaan ei ollut nähnyt, eivätkä huhut tienneet sitäkään, mistä Matti Palomäen ruunan ja kuorman oli osunut käsiinsä saamaan. Vihdoin tiesi huhu, että Matti oli mennyt Amerikkaan ja että Lamppa oli antanut rahat.
Tiedusteltiin Matin vaimolta, Eeva-Priitalta, joka kahden lapsen kanssa asui torpassa, tiesikö hän, mihin Matti oli joutunut. Mutta vaimo ei sanonut tietävänsä eikä mitään kuulleensa.
Ja niin jäi Matin katoaminen huhupuheeksi.
Mutta Palomäen Santeri nousi kuin veden alta.
Häntä vastaan ei ollut ilmaantunut minkäänlaisia epäluuloja eikä oikeastaan kukaan muu tiennytkään kuin hän itse ja Lamppa, kuinka ja mihin Matti oli mennyt. Ja kun lisäksi Kruukikin paranemistaan parani ja huhut Matin Amerikkaan menosta alkoivat vanheta, uskoi Santeri vähitellen kaiken unhottuvan. Sillä muita puheita liikkui myöskin. Sekä ylempää jokivarrelta että alempaa, Haaparannalta asti, kerrottiin kaikenlaisia juttuja tullikavaltajain ja tullimiesten kahakoista. Vahinkoja oli sattunut monelle Suomen puolelaiselle.
Niinpä oli Vauhtilan Nissiltäkin, jonka Santeri hyvin tunsi, otettu kaksi hyvää hevosta »peslaakiin», kun hän oli yrittänyt Haaparannalla myydä niitä, vaikka ne olisivat tullaamattomia. Etelästä, Tampereelta asti, oli Nissi ostanut hevoset, tänne myydäkseen, ja voittaakseen ne tuonut, niinkuin muutkin jokivarren hevosmiehet, ja noin ne nyt menivät kuin kissanhäntään. Toistatuhatta markkaa oli tullut vahinkoa. Samoin oli käynyt Perälän Petterinkin, kuuluisan hevosmiehen ja tullikavaltajan. Häneltä ei kuitenkaan ollut saatu kuin yksi hevonen, eikä sekään ollut kovin kallis. Ja monelle muulle oli vahinko sattunut, mille isompi, mille pienempi.
Santeri oli tosin menettänyt ruunansa hänkin, mutta Lampan oli täytynyt sekin maksaa. Muutoin olisivat välit Santerin kanssa menneet pilalle, ja Lampalle olisi voinut sattua isompia vaurioita.
Hyvät veljet, samoin kuin ennenkin, olivat taas Lamppa ja Santeri. Ryyppäsivät Santerin käydessä Lampalla ja pitivät uusia tuumia. Lamppakin ymmärsi, että hän oli tehnyt tyhmästi kehoittaessaan Oinas-Mattia… ja oli tainnut tulla annetuksi Matille liika paljon väkevää matkaan. Semmoinen perso juoppo ei malttanut olla juomatta itseään hutikkaan silloin, kun olisi pitänyt selvin päin toimia.