Paikoittain sukset vaipuivat syvälle pehmeään pakkasen puremaan lumeen, ja se hidastutti kulkua, varsinkin kun turkit tekivät hiihtäessä haittaa. Mutta nuoria miehiä kun olivat, he lykkäsivät lujasti, sillä olihan varma, suuri saalis tiedossa — niinkuin hyllyltä otettava.
He kaarsivat Lampan kartanon, siten oikaisten taivalta ja pikemmin joutuakseen heinäladon luokse vainion laitaan.
Oltiin jo hyvin lähellä, jotta olisi pitänyt alkaa kuulua liikettä ladolta ja jotakin näkyäkin.
Mutta mitään ei kuulunut eikä liioin näkynytkään. Ei näkynyt
Jönssoniakaan — isoa tullimiestä…
He seisahtuivat likelle latoa. Siinä näkyi suksenjälkiä, jotka varmaan olivat jääneet Jönssonin suksista.
Mitään ei kuulunut. Ja kavaltajain olisi jo pitänyt hyvinkin ehtiä tänne asti.
Saalkreeni puhalsi pilliinsä. Silloin kuului samanlainen vastaus metsänreunasta, ladon takaa. Ja pian ilmestyi Jönsson suksineen toisten luo.
»Eikö ole kuulunut mitään?» kysyi Saalkreeni hätäisesti.
»Ei mitään ole kuulunut eikä ketään näkynyt liikkeellä!»
»He ovat sitten ajaneet suoraan Lampan pihaan!» päätti Saalkreeni.