Kun he eivät virkkaneet mitään, paiskasi Joonas oven kiinni ja murahti:
»Painukaa helvettiin ihmisiä herättelemästä…»
He jäivät hetkiseksi neuvottomina seisomaan pihalle, pakkas-yöhön.
»Perhana!» noitui Saalkreeni omasta ja toistenkin puolesta.
Kamala aavistus, että heitä sittenkin oli petetty, lensi Saalkreenin mieleen. Mutta tämä oli ennenkuulumatonta!
Hän raivostui siinä itselleen ja koko maailmalle, mutta hätä keksii keinoja, eikä ollut aikaa hukata yhtään minuuttia. Tullikavaltajat eivät olleetkaan ajaneet Lampalle, vaan alaspäin!
Oliko tämä kaikki keksittyä ja oliko Ranta-Jussi sittenkin heitä puijannut…
Niinkuin se, joka ei oikein käsitä, mitä on tehtävä, kun on tulinen kiire, lähtivät kaikki kolme hiihtämään maantielle ja sitä pitkin alaspäin. Saalkreeni hiihti edellä, Jönsson kaahotti turkki auki perässä, ihan kantapäillä; mutta vähän jäljempänä heistä ahersi Fynke kuin riivattu koettaen pysyä mukana, sillä hän oli huonompi hiihtäjä kuin toiset.
Niin he hiihtivät tulisissa ajatuksissa pakkas-yössä. Saalkreeni uskoi, että kavaltajat, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet Ruotsin puolen maantielle, kääntyvätkin menemään alas päin, uskaltamatta tulla suoraan Lampalle. Ja samassa juolahti hänen päähänsä, että ehkä kavaltajilla oli jossakin läheisessä kylän talossa paikka, johon tavarat ensiksi kätkettäisiin.
Sellaiseksi paikaksi hän uskoi Lassilan riihtä, joka oli metsän laidassa puolen penikulman päässä Lampalta. Lassila oli näet Lampan veli, ja Saalkreeni tiesi veljeksillä olevan yhteisiä tavaroitakin Suomen puolella.
Sinnepäin he siis hiihtivät tulista vauhtia ohi Kortesuon tienhaaran, joka Lehmikankaan kohdalta poikkesi metsään ja josta kavaltajat olivat kääntäneet…