He toivoivat jonkun kulkijan, rahtimiehen tai kyydillä ajavan, tulevan vastaansa, jotta saisivat tietää, oliko ehkä kuormahevosia näkynyt liikkeellä. Mutta vastaantulijoita ei kuulunut, ja pian he olivat taipaleen päässä.
Mutta kun he pääsivät Lassilan riihen kohdalle, joka oli joen puolella tietä, rantametsän laidassa, ei mitään näkynyt, eikä riihelle ollut yhtään jälkeäkään.
Epätoivoissaan he seisahtuivat tielle palavissaan ja väsyksissä ja kirosivat kukin niin paljon kuin suusta ehti tulla.
Kenen syy tämä oli?
Ei oikein osattu syyttää Ranta-Jussiakaan. Omaa tyhmyyttään he kirosivat, kun eivät heti Rantalan ladolta lähteneet jäljestä hiihtämään, vaan riensivät kuin hullut ensiksi Lampalle.
Mutta koko yön he kuitenkin hiihtelivät Lampan ympäristöllä ja poistuivat vasta sitten kun Iso-Joonas aamulla varhain meni talliin.
V
Vasta viikon perästä kertoivat huhut Suomen puolella, kuinka rohkeasti Palomäen Santeri oli tullimiehiä pettänyt. Ja molemmin puolin naurettiin tullimiesten tyhmyydelle, sillä sitä eivät huhut olleet tienneet kertoa, että tullimiehet olivat menneet Ranta-Jussin neuvon mukaan Käkisaareen.
Santeri, samoin kuin hänen »avustajansakin», kielsivät kaikki. Huihai!
Kuinka kukaan on voinut olla niin rohkea! Ei Santeri ainakaan.
Raivoissaan olivat tullimiehet yötä päivää vaaniskelleet Lampan ympäristöllä. Heidän ei ollut onnistunut saada vähintäkään vihiä siitä, mihin Käkisaaren kautta tuodut kuormat oli kätketty. Mutta he ymmärsivät, että ne lopultakin tuotaisiin Lamppaan, ja koettivat pitää siitä huolta. Pihalla he seisoskelivat ja penkoivat jokaisen kulkijan reen, tulipa kulkija Suomen tai Ruotsin puolelta. Mutta tyhjää penkoivat.