Liike alkoikin taas vilkastua, sillä Ylikainuun markkinat lähestyivät. Tullimiehillä oli niin kova kiire, ettei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, ei pyhänä eikä arkena. Sillä Suomenkin puolen hevosmiehet alkoivat nyt hommata, ja vahtimista oli joka haaralla.
Etelä-Suomesta asti olivat Suomen puolen hevosmiehet käyneet ostamassa uljaita, kiiltävän lihavia hevosia — pian alkaville markkinoille, jolloin hevosten hinta oli verrattoman korkea. Mutta tullimaksu Ruotsin puolelle tuodusta hevosesta oli melkoinen, ja kukin koetti sitä suorittamatta livahtaa rajan yli.
Heistäkin alkoi nyt tullimiehillä olla kova vaarinpito.
Santeri tiesi sen. Hän ei ollut käynyt Lampalla sitten viime »luntreijauksen» kuin yhden kerran — silloinkin yöllä. Mutta nyt hän lähti päivällä, ajoi hevosella ja kappireellä ja oli vielä pannut ylleen parhaan turkkinsa, niin että näytti aivan kuin herralta. Muitakin poikkikulkijoita oli, edestakaisin ajoi hevosia, kulkuset kilisivät ja tiu'ut soivat.
Santeri antoi oriinsa mennä vihaista juoksua Lampan pihaan ja ajoi tallin seinälle. Mutta ennenkuin hän ehti reestäkään nousta, olivat tullimiehet hänen ja hevosensa ympärillä. Joukossa oli outoja, mutta Saalkreenin ja Fynken hän tunsi.
»Mitäs herroille kuuluu?» kysyi Santeri, kun pani hevostaan kiinni.
»Katselemme tätä sinun uljasta orittasi… jos toistenkin näkisimme!» vastasi Saalkreeni, ja Santeri ymmärsi Saalkreenin viittaavan siihen, että hänkin ehkä aikoi mennä Kainuun markkinoille hevosta myymään.
»Se on oikein! Katselkaa tarkoin!» kehoitti Santeri ja naurahti.
Saalkreenin silmät iskivät tulta, mutta mitäpä hän Santerille mahtoi!
Mutta lähtiessään hevosensa luota puotiin päin Santeri näki tullimiesten penkovan hänen kappirekeään.