Mutta kun oli syöty ja molemmat vieraat olivat päihtyneet aika lailla, alkoivat he tuumailla, kuinka päästäisiin rajan yli, ettei tarvitsisi tullia maksaa.
»Ajakaa menemään vain»! kehoitti Santeri.
»Mitä helvettiä… suoraan tullihurttain suuhunko?» kivahti Miukin
Matti.
»Niinpä tietenkin», nauroi Santeri.
»Elä sinä luule meitä niin tyhmiksi!» jankkasi Alaniemen isäntäkin, joka ei tiennyt, puhuiko Santeri leikillään vai tosissaan.
Santeri oli myös juovinaan silloin kun vieraatkin ryyppäsivät, mutta ei kuitenkaan juonut, ei muuta kuin vähän maistoi.
Uutisia oli vierailla paljon kerrottavana. Tullikavallusjuttuja he kertoivat ja nauroivat, että koko maailmalle oli tullut tunnetuksi, kuinka riivatun rohkeasti ja vikkelästi Santeri oli Käkisaaressa pettänyt tullihurttia.
Santeri kielsi kaikki. Ei sanonut olleensa niillä maillakaan.
Ja vieraat tiesivät, että Ylikainuulle tulee paljon hevoskauppiaita. Tietoja oli muka saapunut, että ostajia oli tulossa edempänä Ruotsista asti ja että hevosten hinnat olivat nousseet.
»Vai semmoista kuuluu», arveli Santeri.