Se oli Santerin omaa keksintöä, ja sillä konstilla hän oli takavuosina tullimiehiä pettänyt. Sillä ruotsalaisten tapana oli pitää hevosten hännät noin lyhyinä. Tullimiehet olivatkin tähän asti uskoneet, kun lyhythäntäisen hevosen näkivät, että se oli Ruotsin puolen hevosia.
»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Ei muuta kuin pannaan toiset valjaisiin, toiset kiinni reslain perään!»
Kaikki helisevät tiu'ut ja kulkuset Santeri leikkasi remmeistä irti, ja pian he olivat valmiit lähtemään.
Santeri oli sillä aikaa, kun hänen vieraansa ryypiskelivät, ehtinyt hommata paljon. Iso-Liisakin oli liikkeellä. Hänet oli Santeri toimittanut Lamppaan katsomaan, näkyikö tullimiehiä missään.
Liisaa nyt vain odotettiin, muuten oltiin valmiit lähtemään. Santerin tarkoitus oli ajaa hevosilla Kainuuseen menevää tietä ensimmäiseen kylään, joka ei ollut kaukana, ja jättää ne sinne erääseen tuttuun taloon, johon hän oli ennenkin salaa vienyt hevosia. Vieraat saisivat huomenna mennä hiihtäen perässä ja ottaa sieltä hevosensa ja jatkaa matkaansa Kainuuseen.
Sillä Santeri tiesi, ettei vieraista muuten pääsisi erilleen, eikä heistä ollut »luntreijaajiksi», siksi tolvanoita ja juoppoja he olivat.
Hänen piti tässä olla apuna.
Jopa Liisa hiihtää kaahotti takaisin Lampalta, eikä ollut yhtään tullimiehiä näkynyt liikkeellä. Ison-Joonaan hän oli herättänyt ja kertonut, mitä oli tekeillä. Joonaskin oli vakuuttanut, että tullihurtat olivat nyt nukkumassa, kun oli täytynyt niin monta yötä rehkiä ja valvoa. Hän oli luvannut olla hereillään…
»Hyvä on!» sanoi Santeri. »Otappa tuosta vahvistukseksi ryyppy!»
Ja hän tarjosi Liisalle pulloa.