Joen jäällä oli keli melkoisen hyvä, vaikka olikin pakkanen. Jussin sukset luistivat aika vauhtia, eikä hän juuri vaivannut mieltään raskailla ajatuksilla. Mutta olipa hänellekin sen jälkeen, kun Oinas-Matin oli täytynyt paeta Amerikkaan ja hän oli kuullut, kuinka raskas rangaistus tullikavalluksesta oli, monesti johtunut mieleen, että voisihan hänen sattua käymään huonosti. Ja huolena oli ollut sekin, että hän kävi Santerin neuvosta tullimiehille valehtelemassa.
Kummaa oli, että Santeri niin rohkeasti uskalsi, vaikka oli kuullut, kuinka oli monen muun käynyt… Ja Lamppa toinen hyvä! Kyllä kai Lamppa jo tiesi, että linnaa saisi Viikluntin patruunakin…
Mutta Santeri oli niin viisas ja varovainen, ettei ihan ensi hädässä joutuisi tullimiesten käsiin. Hitto vie, jos tullimiehet tietäisivät, kuinka heitä oli puijattu monena talvena!
Hyvä oli Santeri ollut häntäkin kohtaan.
Reilusti maksoi palkan, ja ryypyt olivat valmiina… Nytkin pisti pullon poveen, ettei kylmä hätyyttäisi… Rentoa ja mukavaa oli ollut hänenkin, Jussin, elämä näinä vuosina. Ei ollut tosin iso perhekään, yksi ainoa poika, alulla toistakymmentä, akka jo aikaa kuollut. Mutta sittenkin oli ennen pitänyt halonhakkuulla henkeänsä elättää, eikä liiennyt koskaan kahviin tai viinaan talven aikana yhtään penniä. Mutta nyt liikeni. Kahvipannu oli aina lämpimänä ja silavaa leivän höysteenä joka päivä…
Semmoisissa mietteissä Jussi hiihteli, ja saaren nenään päästyään hän kuunteli siinä ja jatkoi sitten hiihtämistään, kunnes joutui Rantalan ladolle.
Hän kätki suksensa ja sauvansa ladon alle ja kiipesi sisään. Siellä hiljaa istuessa kuului ääniä sekä Ruotsin että Suomen puolelta. Selvästi kuului nytkin, että joku ajoi Suomen puolen maantietä kovaa kyytiä, kulkusen helistessä, niin että vaarat lauloivat, ja Ruotsin puolelta kuului postiljooni torveensa puhaltelevan kylää lähestyessään.
Jussi irroitti lehmänkellon vyöltään ja kuunteli tarkkaan, kömpi taas ladosta ulos ja vaani kinoksen nokassa sen edessä. Ei kuulunut hiihtämistä mistään päin… Iso-Liisakin luultavasti oleskeli lähempänä maantietä ja Lehmikangasta…
Mutta tunnin kuluttua Jussi kuuli reenjalasten ratinaa ja ruomain kitinää Suomen puolelta päin… Hän arvasi, että Santeri oli jo tulossa, ja siksi hän helisti kahdesti kelloa, niin että itsekin säpsähti.
Ei viipynyt kuin vähän aikaa, kun jo hevonen kuului lähestyvän nopeaa juoksua lahdelle päin, ja kohta sitten Santeri vilahti ohitse oriillaan kuin lentävällä linnulla ja nähdessään Jussin ladon luona hihkaisi… ei muuta joutanut.