Jussi pisti suksensa reslaan ja hyppäsi seville.
»Hyvinkö kävi?» kysyi Jussi.
»Ollreit», vastasi Santeri ja tarjosi pullosta ensin Jussille, sitten
Liisalle. »Ja tulevana yönä taas!» sanoi hän sitten molemmille.
»Niinpä tietenkin», vastasi siihen Jussi. Hän alkoi jo humaltua.
Pikku hölkkää he sitten ajoivat Suomen puolelle ja saapuivat perille juuri kun taloissa sytytettiin ensimmäiset aamutulet.
* * * * *
Koko viikon, joka yö, jatkoivat Santeri, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa samaa hommaa. Onni oli suosinut heitä ihan tavattomasti. Tullimiehet eivät olleet kertaakaan tavanneet heitä eivätkä mitään hoksanneet, vaikka eräänä yönä oli ollut paha vaara: Jussi oli maistellut liikaa ja rämpytellyt kelloaan niin, että Ruotsin puolellakin oli arveltu saaressa olevan poroja, koska kello noin kalisee… Muita eläimiä siellä ei voinutkaan olla pakkas-iltana.
Ja niin he saivat kuljettaa poikki kaikki Lampan tavarat, jotka olivat Palomäessä. Tosin ei niitä ollut saatu Lampalle kotiin, vaan melkein kaikki olivat vielä Kortesuolla heinälatoihin kätkettyinä.
Santeri oli osannut valita otollisen ajan tullikavallukseen. Hän tiesi, että tullimiehet nyt Kainuun markkinain aikana vartioivat markkinoille meneviä, ja senvuoksi hän rohkenikin liikkua. Ja hullusti olikin käynyt monen markkinamiehen. Outoja ja tyhmiä kun olivat, eivät he osanneet välttää eivätkä ajaa semmoisia teitä, joilla ei olisi ollut tullihurttia. Ylempänä jokivarrella oli otettu kiinni kaksi hyvää hevosta ja Makon kylän kohdalla yksi. Saalkreeni ja Fynke olivat eräältä iiläiseltä ottaneet hevosen takavarikkoon Lampan kartanolla, kun tyhmä mies oli siinä kaupannut hevosiaan ja tullimiehet sattuivat kuulemaan.
Mutta monta pääsi menemään tullia maksamatta, ja kun kerran oltiin Kainuussa, niin siellä kyllä tultiin miehissä toimeen. Suomalaiset myyjät hankkivat jonkun taatun ruotsalaisen kauppaamaan hevosiaan ikäänkuin omiansa. Ja hyvin kaupat kävivät.