Santeri oli saanut tietää, että myös Miukin Matti ja Alaniemen isäntä jo olivat myyneet hevosensa, eikä heilläkään ollut tullimiehistä tullut haittaa.
Hurinaa ja ajamista oli koko markkinain aika Tornionjoen varrellakin, ja ihmisiä oli paljon liikkeellä.
Lampassa oli tulinen kiire. Mutta aina joka päivä oli siinä pihalla ja ympäristöllä joku tullimiehistäkin vaanimassa.
Ja lisäksi olivat epäluulot nyt kohdistuneet heinähäkkiin. Joka kerta, kun Joonas tuli heiniä noutamasta, sysivät tullimiehet rautakrassilla heinähäkkiin poikki ja pitkin, mutta onneksi ei niillä kerroilla sattunut mitään olemaan, kun Joonas ei silloin palannutkaan Kortesuolta, vaan vainioladolta.
Mutta erään kerran, — silloin Santeri oli jo kavaltanut kaikki tavarat Kortesuon latoihin ja markkinakiire oli parhaillaan, — Joonas uskalsi mennä Kortesuolle, ja kun oli tarve ja patruuna hätäili, pani hän häkkiinsä kaksi ruisjauhosäkkiä ja ajoi sitten kartanoon. Tullimiehiäkään ei ollut silloin näkynyt koko päivänä, mutta sattuivat juuri tulemaan toisesta kujasta, kun Joonas toisesta ajoi kuormineen pihaan.
Fynke meni heti sysimään häkkiä…
Patruuna katseli konttorin ikkunasta, hätäili, kirosi ja silmäsi ympärilleen, ikäänkuin apua hakien.
Jopa tuli Jönssonkin tunnustelemaan, Saalkreeni ei ollut mukana.
Joonas yritti ajaa tallin eteen, mutta tullimiehet komensivat purkamaan kuorman.
Silloin patruuna riensi portaille ja huusi, että heidän piti antaa rengin olla rauhassa.