Santeri neuvoi ja rohkaisi miehiään. Kaikkien piti olla hiljaa, ja ääntä päästämättä piti kaiken tapahtua, sillä tässä oli pääasiana se, ettei heistä ketään tunnettaisi. Lyödä ei saanut, ellei ihan ollut pakko, mutta sitä piti välttää, ettei hengenlähtöpaikalle osuisi.
Heillä oli reissään sylen pituisia aisankappaleita, joita he aikoivat käyttää aseinaan. Kaikki olivat jo ryypänneet sen verran, että olivat rohkeimmillaan, parhaassa nousuviinassa. Juuri kun taas pullo kulki miehestä mieheen, alkoi tien mutkan takaa kuulua aisatiu'un ääntä…
He menivät kukin rekeensä, Santeri ja Taavolan Kalle istuen ensimmäisessä reessä ja ajaen vähän edellä toisista.
Oli pimeä, mutta Santeri tunsi Saalkreenin, joka istui ensiksi vastaantulevan hevosen reessä kuorman päällä… He ajoivat sen ja vielä toisenkin hevosen ohitse, jolla ei ollut ajajaa.
Silloin Santeri hyppäsi seisaalle ja kiljaisi. Se oli merkki toisille.
Takaapäin alkoi kuulua kauheaa kiroilemista, seassa revolverinlaukauskin… ja edestäpäin julman äreä miehen ääni…
Taavolan Kalle riensi sinne, missä Iso-Joonas ja Rämä-Heikki tappelivat
Jönssonin kanssa… Santeri tuli perässä, mutta kun Iso-Joonas ja
Rämä-Heikki alkoivat nostella jauhosäkkejä reistä toisiin, pääsi
Jönsson irti Taavolan Kallelta ja tarttui Santeriin kiinni avonaisesta
turkinrinnuksesta, nykäisten Santerin kuin kuivan rievun kinokseen.
Sillä aikaa sai Taavolan Kalle reestä aisankappaleen ja iski sillä Jönssonin päätä kohti, mutta toinen ehti väistää ja isku putosi raskaasti reenperää vasten. Santeri ehti kinoksesta pystyyn ja karjaisi:
»Lyökää lujemmin, pojat!»
Mutta silloin oli Taavolan Kalle jo saanut Jönssonin alleen tiepuoleen, ja Joonas ja Rämä-Heikki nostelivat kuin riivatut säkkejä, keskenään supattaen.