Takaapäin kuului silloin hätäinen ääni:
»Ajakaa menemään! Ihmisiä tulee!»
Santeri ja Taavolan Kalle hyppäsivät oman hevosensa rekeen, johon ei ollut ehditty panna kuin yksi tupakkakuli. Kannaksille ehti vielä Iso-Joonaskin, läähättäen kuin ajettu poro.
Santeri iski hevosta selkään, ja virma juoksija karkasi heti täyteen laukkaan.
Rämä-Heikki ehti saada kiinni jälkimmäisen reslan perästä, kun yksi tullimiesten hevosista oli kääntynyt poikkipuolin tielle, niin että toisten täytyi ajaa tiensyrjää pitkin.
Jönsson oli päässyt jaloilleen ja ehti iskeä kannaksilla seisovaa
Rämä-Heikkiä olkapäähän maasta sieppaamallaan aisankappaleella.
Pimeä oli, eikä yksikään uskaltanut huutaa tai kovaa puhua. Hurjaa menoa kavaltajat ajoivat eteenpäin, eikä kukaan oikeastaan vielä tiennyt, kuinka oli käynyt. Jälkimmäisillä hevosilla oli täydet kuormat, mutta tiepuolessa oli ollut monta jauhosäkkiä kinoksessa sillä kohdalla, jossa tullimiesten hevonen oli esteenä.
Kun Järvirannan taival loppui ja kylä alkoi, oli siinä joella tie, jota heinämiehet kulkivat. Siitä oli ollut puhe ajaa jäälle.
Perässä tulevat kuulivat jo hevosten laukkaavan myötälettä joelle päin, ja kaikki kääntyivät samaa jälkeä perässä.
Juuri tienhaarassa tuli heitä vastaan kaksi rahdista palaavaa miestä, jotka näkivät kaksi jälkimmäistä hevosta laukkaamassa heinätietä pitkin rantaan. Viimeisen reen kannaksilla seisoi mies koukussa, molemmin käsin pitäen reslan perästä kiinni.