Vasta kun oli päästy poikki Käkisaaren, pysähdyttivät Santeri ja Taavalan Kalle hevosensa ja odottivat toisia. Ensiksi tarkastettiin kuormat, mitä oli saatu ja mitä oli täytynyt jättää.
Ja nyt alkoi kukin kertoa, mitä oli ehtinyt toimittaa. Saalkreenia oli huitaistu selkään, niin että hän kaatui silmilleen kinokseen; vain kerran hän oli ehtinyt ampua, luoti oli mennyt metsään. Neljästä kuormasta oli tavarat saatu, viides oli jäänyt.
Yhteen rykelmään kokoontuneina seisoivat kavaltajat, joita nyt, kun Rämä-Heikki ja Iso-Joonas olivat lisänä, oli kahdeksan miestä ja viisi hevosta, ja kahakasta selvitti kukin töitään ja tavaroitaan. Ja musta, kiiltävä pullo kierteli miehestä mieheen, ja kun se tyhjeni, kiskoi Santeri uuden auki.
Kahdet ryypyt otettuaan he istuivat taas resloihin ja ajoivat Käkisaaren laitaa pitkin korkearantaisen Kalliosaaren luo. Sinne, korkean törmän alle, jonka yläpuolella kasvoi laajoiksi levinneitä pajupensaita, kaivettiin kinokseen kuoppia, joihin tavarat aluksi kätkettiin.
Sillä niin oli Santeri ennakolta päättänyt.
Mutta miehet alkoivat olla humalassa jokainen, ja Rämä-Heikki kiljaisikin jo pari kertaa ja noitui, että sukset jäivät häneltä taistelutantereelle. Liian paljon oli Santerikin tällä kertaa maistanut. Kieli sammalsi, eikä hän kyennyt pitämään miehiä oikein kurissa. Kun he nostelivat säkkejä, suistuivat he tavantakaa lumeen, nauroivat ja kirosivat.
Isolta-Joonaalta oli kahakassa hukkunut lakki ja Santerilta molemmat kintaat.
Vihdoin he pääsivät lähtemään. Ajettiin heinätietä myöten joen rantaa pitkin ja vasta lähellä Palomäkeä noustiin maantielle, jolloin toiset hajaantuivat kukin omalle suunnalleen.
Silloin alkoi jo näkyä aamun sarastusta.
Joonas seurasi Santeria Palomäkeen ja hoiperteli siitä vielä poikki väylän avopäin Lampalle.