Hirveän ikävältä hänestä tuntui olo ja elämä. Ei mikään näyttänyt enää menestyvän, ja vaurioita tuli toinen toisensa perään.
Tämä talvi oli ollut onneton kaikin puolin, ja nyt viimeiseksi tämä
Santerin asia… Hän oli näinä vuosina niin tottunut luottamaan
Santeriin, ettei itse tarvinnet huolehtia mistään.
Ja laskiessaan yhteen tämäntalvelliset hommansa ja tullikavalluksissa syntyneet voitot ja tappiot hän huomasi, että oli tullut suuri vahinko. Oinas-Matin Amerikkaan meno, sitten Santerille puhtaat rahat hevosesta ja muita kuluja, ja nyt Taavolan Kallen matka ja viisi kuormaa tavaraa, jotka tekivät yli neljäntuhannen kruunun…
— Ja vielä haasteet tullipetoksista ja viinanmyynnistä, — mietiskeli hän. — Mutta niistä minä selviän kuin Päkvalli puserosta. Sillä kuka on nähnyt minut istumassa kuorman päällä Suomen puolelta tullessa? Vastaus: ei kukaan. Kuka minulta, olkoon ruotsin- tai suomenpuolelainen, on ostanut viinaa, konjakkia tai punssia? Vastaus taas: ei kukaan. Olenpa sen verran ollut varovainen. Mutta Tilta ja Joonas saavat vastata. Piru vieköön… piru vieköön kaikki! Hulluksi tässä tulee ihminen!
Juuri kun patruuna näin mietiskeli asioitaan, koputettiin ovelle. Eikä siinä odotettu patruunan vastausta, vaan neljä tullimiestä astui konttoriin.
»Mitäs nyt ollaan hakemassa, jos saan luvan herroilta kysyä?» tiuskasi
Lamppa heti.
He selittivät tahtovansa — ja heillä oli siihen oikeus — pitää kotitarkastusta, sattuisiko talossa olemaan rajan yli tuotua tullaamatonta tavaraa.
Saalkreeni ja Jönsson seisoivat etumaisina. Jönsson oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin patruunakin.
»Ei siitä tule mitään!» karjaisi Lamppa niin että huone tärisi. »Ulos minun huoneestani!»
He tahtoivat saada makasiinin avaimen, muutoin uhkasivat särkeä lukot.