Kaikki olivat niin hyvillään, että Kaarloa huvitti. Heikki oli itsekin hyvällä tuulella, laski leikkiä ja kertoi:
"Kun rovasti minulle esitti, että 'ottakaa sinne teille kesäksi asumaan eräs Helsingin herra, hän tahtoo rauhalliseen paikkaan', niin minä sanoin, että meillä on niin talonpoikainen ja metsäinen elämä, että ei taida tyytyä… Rovasti siihen, että semmoiseen elämään se juuri tahtookin… Niin minä sanoin, että tulkoon vain… ja niin on nyt tullut…"
"Tänne kiveliöön!…" virkkoi emäntä. "Ei täällä ole vieraalle mitään antamista…"
"Onpa järvessä kaloja ja metsissä riistaa, ja särvintä saadaan myöskin… ei hätää… Tämä tyytyykin, kun saapi maitoa kyllikseen… Mutta, pojat, menkääpä hoputtamaan Eevaa, että tuopi verestä maitoa, että maisteri on jo valveilla", tuumaili Heikki, eikä häntä vieläkään näyttänyt väsymys vaivaavan.
Pojat rynnistivät kaikin ulos semmoisella voimalla, että pirtin jykevä ja paksu ovi paukahti auki, jotta eteisen seinät helisivät.
Kaarlokin istuutui Heikin viereen penkille ja kysyi:
"Eikö Heikkiä väsytä hyvin? Minun jalkapohjani ovat niin kipeät, että…"
"Kuinkas sitä on nukuttu? Minkälainen oli vuode?" kysyi Heikki vastaan.
"Hyvin olen nukkunut; niin makeasti, etten herättyäni ensin muistanut, missä olinkaan!"
"Niin, että oli joutunut tänne keskelle kiveliötä", virkkoi emäntä.