"Täällähän on suuri järvi ja hyvä uimaranta", nauroi Kaarlo. "Mikä on hätänä!"
"Ei täällä käy kaikkina kesinä yhtään ihmistä, eikä talvellakaan kuin joku poromies", tenäsi emäntä yhä; hänen tuntui käyvän sääliksi Kaarloa, että oli tänne hautautunut.
"Kyllähän minä jo ihmisiä olen nähnyt", puolusteli Kaarlo. "En minä täällä mitään kaipaa."
Heikki sanoi siihen:
"Ja jos ikävä tulee, niin pääseehän täältä pois milloin hyvänsä…
Vaikka huomenna jo…"
"Ei toki… en minä mitään ikävöi…"
Kaarlo käveli pihalle, jota peitti vankka nurmikko. Pääskyset lentelivät pesistään, joita oli vieri vieressä koko pirtin räystäs täynnä, lensivät yli uuden navetan järvelle päin. Toisia palasi pesiinsä, ja yhtenä viserryksenä oli koko piha. Päivä paistoi korkean, louhikkoisen vaaran takaa; ilma tuntui vähän nuoskeammalta kuin tullessa aamuvarhaisella.
Navetasta kuului lehmän kello kalkahtavan, ja vaaran alla kukkui käki.
Samassa hän näki Eevan tulevan maitokellarista, joka oli matala, puoleksi maahan kaivettu huone päärakennuksen pohjoispäässä. Hänellä oli maitoa iso kippo kädessään. Kaarlon silmät seurasivat Eevaa mielihyvin. Tyttö oli kuin muuttunut. Hänellä oli erilainen huivi, joka oli solmittu niskaan. Hänen kasvonsa olivat punakat ja niiden ilme iloinen ja ystävällinen. Kaikin puolin näytti Eeva somemmalta ja miellyttävämmältä kuin yöllä järveltä tullessa. Silmien sini oli kuin tummempi, ja Kaarlo huomasi nyt, kun Eeva hymyili, että hänen hymynsä oli hurmaavaa.
Pojatkin joutuivat siihen.